11.11.2021

Miksi sovittelu ei kiinnosta – edes ilmaiseksi?

Asianajajakollega kysyi minulta Asianajajaliiton sovitteluvaliokunnan jäsenenä hiljattain, miten Sovittelun supersyksy -kampanja on sujunut. Vielä muutama viikko aiemmin olisin intoa puhkuen vastannut, että kampanja on käynnistynyt lupaavasti. Siinä vaiheessa jo kaksi sovittelun aloittamista koskevaa pyyntöä oli käsitelty sovitteluvaliokunnassa ja jutuille oli löydetty kokeneet sovittelijat.

Nyt marraskuun alkupuolella tilanne on kuitenkin edelleen sama, vaikka kampanjaa on takana jo melkein puolitoista kuukautta. Kampanjan tavoitteena ei toki ollut ainoastaan saada mahdollisimman monta riitaa sovitelluksi ja näin osallistua tuomioistuinten jutturuuhkien purkutalkoisiin, vaan myös lisätä tietoisuutta sovittelusta riidanratkaisukeinona. Jälkimmäisessä tavoitteessa kampanja on onnistunut. Sovittelua koskevaa tietoa on ollut laajasti saatavilla. Lämmin kiitos teille kaikille asianajajakollegoille, jotka olette osaltanne vieneet viestiä eteenpäin.

Kun vastasin kysyjälle rehellisesti kampanjan tilanteesta, hän kysyi minulta, miksi tilanne on tämä. Miksi me asianajajat emme ole aktivoituneet ja käyttäneet tätä ilmaista sovittelumahdollisuutta asiakkaidemme eduksi? Voiko tilanne todella olla se, että vain muutamille asianajajille on osunut tähän ajanjaksoon sellaisia riitoja, joissa sovittelulla olisi voinut olla annettavaa?

Väittäisin, ettei ainakaan laajasti kyse voi olla tiedon puutteesta tai siitä, että viemällä juttuja sovitteluun me asianajajat pelkäisimme menettävämme osan liiketoiminnastamme ja kokevamme itsemme osin tarpeettomiksi. Voisiko kyse olla ennemminkin siitä, että sovittelussa joudumme heittäytymään monen meistä epämukavuusalueelle ja siitä, että meidän ei ole tähän mennessä ollut pakko muuttua ja muuttaa perinteisiä toimintatapojamme?

Sovinnon etsiminen ja sovitteluun osallistuminen edellyttää meiltä asianajajilta aivan erilaisia taitoja kuin työkalupakissamme normaalisti on. Sovittelussa asianajaja joutuu luopumaan, ainakin osittain, tutusta kontrollista. Hän joutuu heittäytymään mukaan sovitteluprosessiin, jossa päämies on pääosassa ja asianajajalle jää usein vain aidosti avustava rooli. Sovittelussa kyse ei ole enää niinkään siitä, mitkä ovat osapuolten oikeudet ja velvollisuudet taikka siitä, kumpi on asiassa enemmän oikeassa ja kumpi väärässä. Kyse ei ole myöskään siitä, onko asianajaja ajanut asiaa strategisesti tai muuten ns. oikein, tai onko asianajaja sanavalmis ja piinkova litigaattori tai neuvottelija.

Sovittelussa mukaan tulevat osapuolten tarpeet, intressit, tunteet ja asiat, joita ei voi selittää järjellä – juridiikasta puhumattakaan. Sovittelussa katse ei ole enää peräpeilissä, vaan epävarmassa tulevaisuudessa. Kuvaan tulevat myös yllätykset, joita pyrimme asianajajan työssämme perusteellisella valmistautumisella välttämään viimeiseen asti. Kun sovittelussa keskiössä ovat ihmiset tunteineen ja tarpeineen, voi asianajajana usein kokea itsensä yllätetyksi ja sivustakatsojaksi, jos tilannetta vertaa esimerkiksi asianajajan rooliin neuvotteluissa tai oikeudenkäynnissä. Toisinaan sovittelussa asianajajan roolina on todella vain keskittyä kuuntelemiseen ja viime kädessä nenäliinojen tarjoamiseen päämiehelle. Tämä kaikki vaatii taitoja, joita meille ei ole oikeustieteellisessä tiedekunnassa opetettu, ja jotka jäävät usein päivittäisessä työssämme sivuosaan.

Samanaikaisesti tässä kaikessa piilee sovittelun hienous. Sovittelijana tai asiamiehenä sovittelussa toimiminen on yksi palkitsevimmista työtehtävistä, joita olen itse kokenut.

Tänä päivänä puhutaan paljon työn merkityksellisyydestä. Kun olen toiminut sovittelijana, tai olen onnistunut päämiestemme kanssa saavuttamaan heidän asiassaan sovittelun avulla sovinnon, koen tehneeni aidosti merkityksellistä työtä, jossa voittajana on nimenomaan päämieheni ja mikä hienointa, myös tämän vastapuoli. Uskon, että tähän tunteeseen moni sovittelussa mukana ollut asianajaja voi samaistua. Tämä ei poista sitä, ettemmekö me asianajajina nauttisi juridisista haasteista ja tiukoista neuvottelutilanteista, oikeudenkäynnin voittamisesta tai välimiehenä ratkaisun tekemisestä. Asianajajan työn yksi parhaita puolia on juuri työn monipuolisuus ja se, miten pystymme erilaisissa tilanteissa eri tavoin käyttämään ammattitaitoamme päämiestemme eduksi.

Sovittelu on yksi puoli työtämme, joka jää kutenkin valitettavan monelta asianajajalta kokematta ja jonka vaatimat taidot jäävät opettelematta. Asianajaja voi omalla toiminnallaan merkittävästi joko edesauttaa sovinnon löytymistä tai vastaavasti turmella sovinnon edellytykset – niin sovittelussa kuin sen ulkopuolellakin. Kaikista asianajajista ei ole sovittelijoiksi, eikä missään nimessä tarvitsekaan olla, mutta meidän kaikkien on päivitettävä osaamistamme ja osoitettava päämiehillemme, että tavoittelemme aidosti heidän etuaan ja työkalupakkimme sisältää kulloistenkin työtehtäviemme vaatimat moderneimmat työtavat ja -välineet.

Olemme palveluammatissa, jonka on muokkauduttava yhteiskunnan kehityksen ja tarpeiden mukaan. Kun tuomioistuimemme ovat pahasti ruuhkautuneet ja mediassa kirjoitetaan sekä oikeudenkäyntien pitkistä kestoista ja korkeista kustannuksista että asianajajien työn veloitusperusteista, emme voi vain toivoa, että tämä puhe hiljenee ja työmme jatkuu, kuten aiemmin. Sovittelumahdollisuuksien tunnistaminen ja niihin tarttuminen sekä asiamiestaitojen kehittäminen ja käyttäminen päämiestemme eduksi on osa ammattitaitoamme.

Meillä on nyt sovittelukampanjan myötä erinomainen mahdollisuus osoittaa olevamme sanojemme mittaisia: ”Valitsemalla asianajajan, päämies saa korkealaatuista ja varmasti ammattitaitoista palvelua”. Kun uskallamme astua epämukavuusalueellemme, kehitymme ja opimme uutta tässä palveluammatissamme, joka nauttii toivottavasti jatkossakin suurta arvostusta.

 

 

 

Kirjoittaja

Heidi Merikalla-Teir

Asianajaja, Asianajajaliiton sovitteluvaliokunnan jäsen

Tilaa
Ilmoita
6 Comments
Inline Feedbacks
View all comments
TimoAJ
2 vuodet sitten

Erinomainen kirjoitus. Olen saanut käydä kaksiosaisen sovittelijakoulutuksen aika lailla ensimmäisessä aallossa parikymmentä vuotta sitten jo ja kosolti on kertynyt sovittelukokemusta tuomioistuimessa ja sen ulkopuolella.

Kirjoituksen hieno ydin on tässä:

”Kuvaan tulevat myös yllätykset, joita pyrimme asianajajan työssämme perusteellisella valmistautumisella välttämään viimeiseen asti. Kun sovittelussa keskiössä ovat ihmiset tunteineen ja tarpeineen, voi asianajajana usein kokea itsensä yllätetyksi ja sivustakatsojaksi, jos tilannetta vertaa esimerkiksi asianajajan rooliin neuvotteluissa tai oikeudenkäynnissä. Toisinaan sovittelussa asianajajan roolina on todella vain keskittyä kuuntelemiseen ja viime kädessä nenäliinojen tarjoamiseen päämiehelle. Tämä kaikki vaatii taitoja, joita meille ei ole oikeustieteellisessä tiedekunnassa opetettu, ja jotka jäävät usein päivittäisessä työssämme sivuosaan.”

Tästä teenkin esityksen liitolle ja sovittelijainstanssille; sovittelukoulutuksen käyneille jatkokoulutuspäivä juuri tuosta ”henkimaailman” roolista. On siinä itselläkin oppimista mutta muutaman kymmenen sovittelun kokemukselle sanon, että niin on monella muullakin kollegalla ja paljon.

Asianajajalle on perin iso kynnys poistua lakikirjan päältä ihmisen luo ja ottaa esille ne asiat avoimesti, jotka riitaan liittyen saattavat olla uskomaton hyvinvoinnin este päämiehelle. Tähän me tarvitaan oppia.

Ja sovittelun supersyksyn saldo on kyllä jäätävä.

Mari Sakselin
2 vuodet sitten

Hei,
Itse toimin vapaaehtoisena sovittelijana THL:n alla V-S sovittelutoimistolla ja ehkä tässäkin on syy siihen, että asianajajien sovittelu on jäänyt vähäiselle, koska meidät jo tiedetään ja juttuja on laidasta laitaan ja määrät vaan lisääntyy vuosittain. Kirjoituksesi oli hyvä ja samat mietteet, kuten se, että rooli on tosiaan erillainen, kuunteleminen ja tunteiden käsittely ovat tärkeitä. Hyvää sovittelusyksyä sinne.

Asko Keränen
2 vuodet sitten

Sovittelussakin on tarkoitus päästä riidan aineelliseen ratkaisuun. Ehkä vähemmän nenäliinoja ja enemmän asiaan perehtymistä asianosaisten kanssa johtaisi sovittelusuosion lisääntymiseen?

Juha Ryynänen
2 vuodet sitten

Heidi, kiitos arvokkaasta työstä.

Olen itsekin ollut sovittelijaluettelossa “ensimmäisestä aallosta” lähtien. Sitä kautta sovitteluja ei ole tullut. Sen sijaan olen ollut asiamiehenä riita-asioiden tuomioistuinsovittelussa. Keissien lukumäärä on kymmenissä.

Kokemukseni ovat olleet erittäin kannustavia. En ole kokenut olleeni asiamiehenä “sivuraiteella”.

Ratkaisuissa on yleensä ollut suurimmaksi osaksi kysymys siitä, kuka maksaa ja minkä verran. Muitakin aineksia sovintoihin on sisältynyt. Vaikka tunteetkin jutuissa nousevat pintaan, nenäliinoja ei ole tarvittu. Ja vaikka olisi tarvittu, mitäpä siitä.

En koe, lainkaan, että ratkaisut olisivat olleet “aineellisesti virheellisiä”. Lopputulokset ovat käsittääkseni olleet kummankin sopijapuolen hyväksymällä vyöhykkeellä. Se, että pitäisi saada juridisesti muotoiltu kannanotto johonkin periaatteelliseen oikeudelliseen kysymykseen, on päämiehille toisarvoista. Ei päämiehiä kiinnosta käydä korkeimmassa oikeudessa. Pääsy korkeimman oikeuden vuosikirjaan on päämiehille yleensä joko täysin samantekevää tai epämieluisaa.

Pelkään pahoin, että sovittelua ei käytetä sen vuoksi, että silloin asiamiehet eivät pääse laskuttamaan niin hyvin. Väitän, että liian moni asiamies on oikeasti salaa mielessään sitä mieltä, että lihava riita on parempi kuin laiha sopu.

Toivon olevani väärässä. Toivon, että mahdollisimman moni asiamies miettisi asiaa asiakastyytyväisyyden ja asiakassuhteen jatkuvuuden kannalta.

Joka kerta, kun riita on sovittu järkevin ehdoin, päämies on tyytyväinen. Joka kerta, kun asia viedään tuomiolle, asiakassuhde on katkolla.

Riitajutuissa laskennallisesti puolet voitetaan ja puolet hävitään. Ellet sitten satu olemaan “sankari-asianajaja”, joka voittaa kaikki jutut. Juttunsa kalliisti hävinnyt päämies selvittää ennen seuraavaa riitaansa, löysyikö jostain parempi asiamies. Väitän, että on asiamiehellekin liiketaloudellisesti järkevämpää pyrkiä sopimaan juttu järkevin ehdoin. Sovittelu on tässä merkittävä työkalu.