Mikä on asianajaja?

Asianajajaliiton hallitus teetti vuonna 2020 asianajajia koskevan mielikuvatutkimuksen, jonka tuloksista uutisoimme samana vuonna. Halusimme selvittää, millä perusteilla asiakkaamme hakeutuu asianajajan palveluiden ääreen. Eli jos asiakas päätyy käyttämään asianajajan palveluita, ymmärtääkö hän, millaista palvelua hän on ostamassa ja mitä hän voi siltä vaatia.

Yksi keskeisimpiä tutkimustuloksia oli, että vaikka noin kolmannes kyselyyn vastaajista arvioi itse tietävänsä eron asianajajan ja muun juristin välillä, näin ilmoittaneesta vastaajista vain yksi neljästä osasi kuvata näiden ammattiryhmien eron oikein.

Eli tutkimuksen mukaan harvempi kuin joka kymmenes vastaaja tiesi, mikä asianajaja on.

On selvää, että vielä huomattavasti pienemmällä määrällä ihmisiä oli kyselyn perusteella ymmärrys ammattikuntaan liittyvistä tarkemmista nyansseista – että asianajajia valvotaan niin työssä kuin vapaa-aikana, kaikilla asianajajilla tulee olla pakollinen vastuuvakuutus, heillä pitää olla tietty määrä työkokemusta ja heidän pitää suorittaa OTM-tutkinnon lisäksi myös erillinen asianajajatutkinto. Tai siitä, että ammattitaitoa tulee pitää vuosittain yllä pakollisella täydennyskouluttautumisvelvoitteella.

Tutkimuksen perusteella amerikkalaisten viihdesarjojen antama mielikuva vaikutti siihen, miten asianajajuutta arvioitiin – asianajajat nähdään usein markkinointitaitoisina ketkuina ja rahanahneina omaneduntavoittelijoina. Varmasti suomalaiseenkin ammattikuntaamme kuuluu myös ikäviä tapauksia ja huonoja asiakaskokemuksia. Mutta suomalainen asianajaja on käytännössä hyvin erilaisen ammattikunnan edustaja kuin amerikkalainen kollegansa johtuen pelkästään maidemme välisestä täysin erilaisesta oikeusjärjestelmästä. Myös etiikka on toinen: meidän tulee noudattaa tiukkaa eettistä säännöstöä, hyvää asianajajatapaa, ja asianajosalaisuuden noudattaminen rinnastuu suomalaisen asianajajan ammatissa papin rippisalaisuuteen.

Lanseerasimme syyskuun alussa kampanjan, jossa teemme asianajajuutta ja asianajajan työtä tunnetuksi. Kampanja on suunnattu suurelle yleisölle ja se on herättänyt paljon tunteita – osa puolesta, osa vastaan. Meiltä on sekä asianajajien että muiden juristien taholta kysytty, miksi tällainen kampanja on käynnistetty, miksi juristin ja asianajajan ero pitää tuoda esiin ja miksi kampanjassamme näkyy vastakkainasettelua.

Vastauksena kysymyksiin: kampanja käynnistettiin, koska vuosisadan ajan asianajajuus on ollut suurelta yleisöltä hämärän peitossa. Tätä tietämättömyyttä voisi verrata vaikka siihen, että ihminen ei tunnistaisi yleis- ja erikoislääkärin eroa. Ihmisten kuuluu tietää, millaisesta palvelusta he maksavat, kun he hankkivat itselleen omaan tarpeeseensa sopivaa oikeudellista avustajaa.

Tässä kampanjassa me emme ole halunneet arvottaa eri ammattiryhmiä. Olemme kampanjassamme tuoneet esiin asianajajien faktoihin perustuvaa erityisosaamista – Asianajajaliiton kuuluukin tuoda esiin, mitä asianajajuus tarkoittaa.

Jotta kampanja erottuu, näkyy ja kuuluu, sen täytyy herättää jonkinlainen tunnereaktio. Tunteeton kampanja ei jää mieleen, eikä sellaisesta tule lisäarvoa kenellekään, ei asianajajille eikä asiakkaille.

Näkyvyyttä olemmekin saaneet ja hyväksymme myös sen, että kaikki eivät kampanjaamme tue tai siitä pidä. Mutta väitän, että ensimmäistä kertaa maamme historiassa oikeusala näkyy ja kuluu valtakunnallisesti: oikeudellisesta avusta kysytään, tietoa kampanjastamme jaetaan, argumentteja vastustetaan ja niitä tuetaan. Tärkeintä kuitenkin on, että sekä me asianajajat ja juristit olemme näkyvillä ja kerromme, että mitä varten olemme olemassa, jotta apua tarvitseva ihminen ei jää vaikealla hetkellä yksin. Meidän kampanjamme ei estä muita tuomasta esille omaa osaamistaan.

Kampanjan lopussa kerromme tuloksista. Jo tähänastisen palautteen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että asianajajuudesta ollaan kampanjamme myötä kiinnostuneempia kuin koskaan ennen.