Suomalaisella tuomioistuimella ei toimivaltaa määrätä ositusasiaan pesänjakaja – kolmannen maan kansalaiset oli täällä asuessaan tuomittu avioeroon
15.10.2024 | OikeusuutisetHelHO:2024:9 Tuomioistuimen toimivalta – Suomen tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta – Avioliitto – Pesänjakaja – Euroopan unionin oikeus – Aviovarallisuusasetus
Asianosaiset oli tuomittu avioeroon suomalaisessa tuomioistuimessa 4.6.2014. He olivat 5.5.2014 tehneet ositussopimuksen, jonka mukaan heidän aviovarallisuussuhteisiinsa sekä sanottuun ositussopimukseen ja sen ehtoihin sovellettiin Suomen lakia. Edelleen sopimuksessa oli sovittu, että jos osapuolet sopimuksen allekirjoitushetkellä jättävät ilmoittamatta avio-oikeuden alaisia varoja tai omaisuutta, sopimusositus tulee tehottomaksi.
Asianosaiset olivat tuolloin asuneet Suomessa. Molempien asianosaisten kotipaikka oli kuitenkin ollut vuodesta 2014 alkaen Yhdysvalloissa, ja he olivat Yhdysvaltojen kansalaisia.
Hakija oli 2.2.2022 toimittanut käräjäoikeuteen hakemuksen pesänjakajan määräämiseksi avioeroasiassa. Käräjäoikeus katsoi, ettei suomalaisella tuomioistuimella ollut asiassa toimivaltaa, ja jätti hakemuksen tutkimatta. Hakija valitti käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen.
Hovioikeudessa oli kysymys ensinnä siitä, voitiinko hakijan hakemus pesänjakajan määräämiseksi tutkia suomalaisessa tuomioistuimessa. Tämän kysymyksen kannalta olennaista oli se, oliko suomalaisella tuomioistuimella kansainvälinen toimivalta asiassa. Asiassa oli näin ollen arvioitavana, mitä säännöksiä toimivallan määrittelemiseksi oli sovellettava ja miten toimivalta näiden säännösten perusteella määräytyy.
Hovioikeus katsoi ensinnä, että vaikka käsillä olevassa asiassa oli läheinen liittymä unionin toisen jäsenvaltion sijaan kolmanteen valtioon molempien asianosaisten kotipaikan ollessa Yhdysvalloissa, suomalaisen tuomioistuimen toimivalta oli ratkaistava käsillä olevassa asiassa aviovarallisuusasetuksen (neuvoston asetus (EU) 2016/1103) II luvun säännösten nojalla.
Toiseksi hovioikeus katsoi, ettei suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaa voinut perustaa aviovarallisuusasetuksen 5 artiklaan sillä perusteella, että asianosaisten avioerohakemus oli vuonna 2014 tutkittu ja ratkaistu Suomessa. Hakemus pesänjakajan määräämiseksi oli tullut vireille lähes kahdeksan vuotta avioeropäätöksen ja sopimusosituksen jälkeen, avioero oli lainvoimainen eikä asianosaisille ollut selvitetty olevan omaisuutta Suomessa. Asianosaisilla ei ollut muutakaan sellaista liittymää Suomeen, jonka perusteella pesänjakajan määräämistä koskeva hakemus olisi oikeuskysymysten keskittämisen perusteella tarkoituksenmukaista käsitellä avioeroasian ratkaisseessa valtiossa. Tähän nähden hovioikeus katsoi, ettei kyseessä ollut sellainen aviovarallisuusasetuksen 5 artiklassa tarkoitettu avioerohakemukseen liittyvä aviovarallisuussuhdetta koskeva kysymys, jonka tutkimiseen suomalaisella tuomioistuimella olisi toimivalta avioerohakemuksen aikaisemman tutkimisen perusteella.
Suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaa ei voinut perustaa muihinkaan aviovarallisuusasetuksen II luvun säännöksiin. Kun muutakaan perustetta toimivallalle ei ollut, hakemus oli jätettävä tutkimatta.
Lisäksi kysymys oli oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.
Kysymys on ollut riitainen. Hovioikeus on katsonut, ettei suomalaisella tuomioistuimella ole toimivaltaa tutkia hakijan vaatimusta. B on näin ollen voittanut asian, ja ratkaisu on lisäksi perustunut oleellisesti niihin perusteisiin, joihin B on vastauksessaan vedonnut. Hakijan valituksessa ei ole vedottu aviovarallisuusasetuksen II lukuun tai muihin tuomioistuimen toimivallan määräytymisen kannalta olennaisiin seikkoihin. Aviovarallisuusasetuksen 5 artiklaan liittyy edellä selostetusti oikeudellisesti avoin tulkintakysymys, mutta koska valituksessa ei ole vedottu sanottuun artiklaan, oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:llä ei voida katsoa olevan vaikutusta oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun määräytymiseen tässä asiassa. Vaikka tuomioistuimen on tutkittava kansainvälistä toimivaltaansa koskeva kysymys viran puolesta, vastauksen pyytäminen on ollut välttämätöntä ottaen huomioon, että vastapuoli voi aviovarallisuusasetuksen 8 artiklassa tarkoitetulla tavalla hyväksyä toimivallan. Hovioikeus katsoo edellä lausutun perusteella, että asiassa on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja erityisiä syitä velvoittaa hakija korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.