Oikeusasiamieheltä merkittävä ratkaisu tuomarin riippumattomuudesta suhteessa tuomioistuimeen. Tuomari ansaitsi päällikön huomautuksen.

Hämeenlinnan hallinto-oikeuden hallinto-oikeustuomari arvosteli kantelussaan sitä, että Hämeenlinnan hallinto-oikeuden ylituomari oli 22.8.2022 antanut kantelijalle kirjallisen työnjohdollisen huomautuksen, joka perustui virkamieslain 14 §:n vastaiseksi väitettyyn kantelijan menettelyyn.

Kantelija piti huomautuksen keskeisenä perusteluna ensinnäkin sitä, että kantelija olisi laiminlyönyt toukokuusta 2022 lukien saapua virkapaikalleen työyhteisössä edellytetyllä (etätyöohjeistus) tavalla. Toisena huomautuksen perusteena oli esitetty se, ettei kantelija olisi ilmoittanut tavoitettavuudestaan työnantajan antamassa ohjeistuksessa edellytetyllä tavalla (merkinnät Skype-kalenteriin). Kolmantena huomautuksen perusteena oli se, ettei kantelija olisi halunnut keskustella edellä mainituista seikoista ylituomarin tai osastonjohtajan kanssa. Lisäksi huomautuksen perusteluissa oli arvosteltu myös kantelijan työn laatua ja käytöstä hallinto-oikeuden istunnoissa. Työn laadussa oli ylituomarin mukaan kevään 2022 aikana ollut toivomisen varaa eikä kantelijan yhteistyö kollegiossa ollut sujunut odotetulla tavalla.

– – –

EOA Jääskeläinen:

Tuomioistuinlaitoksessa on perinteisesti suhtauduttu pidättyväisesti mahdollisuuksiin antaa itsenäiselle ja riippumattomalle tuomarille istuntojen ajankohtia ja eräitä määräaikoja lukuun ottamatta työnjohdollisia määräyksiä siitä, missä ja milloin tuomarin tulee lainkäyttötyötään tehdä. Kantelijan viittaamassa oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että pitkää historiallista traditiota on tältä osin syytä kunnioittaa. Työaikalain ulkopuolelle jätettyjä tuomareita ja syyttäjiä koskevaa työajattomuuden lähtökohtaa on niin ikään pidetty yhteiskunnallisesti merkittävänä kannanottona.

Työnteon aikaan ja paikkaan liittyvien vapauksien on usein katsottu kytkeytyvän tuomareiden valtiosääntöiseen riippumattomuuteen ja itsenäisyyteen lainkäyttötoiminnassa ja sen järjestämisessä. Mainittuja vapauksia koskeva traditio ja sen syyt ajoittuvat kuitenkin pidemmälle historiaan kuin esimerkiksi oppi vallan kolmijaosta (1748). Vapauksien syyt ovat pikemminkin valtion- ja yksityistaloudellisia kuin valtiosääntöisiä. Vapauksien tradition historiallinen tarkastelu on tässä yhteydessä syytä aloittaa niinkin kaukaa kuin 1500-luvulta, jolloin tuomarinvirkoja alettiin hoitaa läänityksinä. Kuningas saattoi antaa tuomarinvaltakirjan haluamalleen henkilölle, jolle tuomarinverokin määrättiin maksettavaksi. Vuonna 1525 annettiin määräys siitä, että läänitysten saajilla oli velvollisuus antaa kuninkaan käyttöön tietty läänityksen tuottamista tuloista riippuva määrä haarniskoituja ratsumiehiä. Määräys ulotettiin koskemaan myös tuomarinvirkoja. Vuoden 1537 ratsupalvelusluettelossa on mainittu useita Suomen laamannin- ja kihlakunnantuomarinvirkoja, joista oli asetettava ratsumiehiä. Esimerkiksi Erik Flemingin oli sekä muiden läänityksiensä että laamannin- ja kihlakunnantuomarinvirkansa edestä asetettava kaikkiaan 62 ratsumiestä. – – –

Sportteleita perittiin muun muassa pöytäkirjanotteista ja muista toimituskirjoista sekä lainhuudoista ja muista kiinteistöasioista. Sportteleita kutsuttiin lunastuksiksi ja niiden suuruus määräytyi yleensä toimituskirjan sivumäärän perusteella. Samassa yhteydessä toimituskirjasta perittiin valtion osuus leimaverona. Sportteleita perittiin myös ns. vanhojen kaupunkien raastuvanoikeuksissa.

Sporttelijärjestelmä kumottiin tuomiokunnissa vaiheittain. Raastuvanoikeuksissa tuomareiden kokonaispalkkaus toteutettiin 1.11.1983. Tuomiokuntien osalta kokonaispalkkaukseen siirtyminen saatettiin päätökseen 1.11.1984. Koska kihlakunnantuomari yleensä pyrki minimoimaan tuomiokunnan vuokrakulut, toimitilat olivat niukkoja ja lainkäyttötöitä tehtiin pääosin muualla kuin tuomiokunnan tiloissa. Sportteleihin perustuva palkkausjärjestelmä johti osaltaan siihen, ettei tuomareilla ollut työnantajan tarjoamia työtiloja vaan he työskentelivät istuntojen välillä yleensä kotonaan. Sporttelijärjestelmästä luopuminen ja oikeustalojen rakentaminen ovat nähdäkseni osa laajempaa pääosin 1980- ja 1990 –luvulla toteutettua rakennemuutosta, johon kuuluvat myös tuomareiden ja esittelijöiden sivutoimien väheneminen sekä varsinkin esittelijöiden palkkauksen asteittainen paraneminen.

Vielä 1990-luvun alussa oli tavanomaista, että esimerkiksi hovioikeuksien viskaaleilla oli vakituinen sivutoimi joko muualla tuomioistuinlaitoksessa tai yksityisellä sektorilla. Esimerkiksi Helsingin raastuvanoikeudessa oli 30.11.1993 saakka useita sivutoimisen oikeusneuvosmiehen virkoja, joita yleensä hoiti Helsingin hovioikeuden viskaali tai korkeimman oikeuden esittelijä. Myös oikeusasiamiehen kansliassa oli sivutoimisia virkoja, joita useimmiten hoiti muutoksenhakutuomioistuimen esittelijä.

Mainittakoon esimerkkinä sekin, että nykyisellä tasavallan presidentillä oli oma lakiasiaintoimisto Salossa 1978–1988 hänen toimiessaan samanaikaisesti viskaalina Turun hovioikeudessa.

Tuomareille ja esittelijöille soveltuvia valtion sisäisiä sivutoimia on edelleen esimerkiksi kuluttajariitalautakunnassa ja työtuomioistuimessa. Korkeimmassa oikeudessa sivutoimitraditio on yleensä näkynyt ennen muuta jäsenten välimiestoimeksiantoina. Hovioikeuksissa esittelijöiden ja tuomarien työvelvollisuus oli 1990-luvulle saakka määritelty ja pisteytetty varsin tarkasti juttujen sivumäärän perusteella. – – –

Edellä mainitut esittelijöiden ja tuomarien kokonaistulonmuodostuksen rakenteisiin liittyvät seikat ovat nähdäkseni keskeisesti vaikuttaneet siihen, että istuntoja lukuun ottamatta paikka- ja aikasidonnaisuuden vaatimukset ovat tuomioistuinlaitoksen lainkäyttötehtävissä perinteisesti olleet vähäisiä. Ratkaisutoiminnan sisällön riippumattomuuden turvaaminen tai muut tuomarin valtiosääntöiseen asemaan liittyvät seikat eivät sen sijaan näyttäisi näytelleen vapauksien tradition kehittymisessä merkittävää osaa.

Pidän selvänä, että esimerkiksi kahden tuomioistuinlaitoksen viran yhtäaikainen hoitaminen, vaikka toinen olisikin vain sivutoimi, on edellyttänyt sitä, ettei tiukkoja aika- ja paikkasidonnaisuutta koskevia vaatimuksia istuntoja lukuun ottamatta ole kummankaan viran hoitamiselle voitu asettaa, ja istuntojenkin ajankohdissa on tarvittaessa jouduttu joustamaan. Nämä perinteet ovat tuomioistuimissa sittemmin jatkuneet, vaikka sivutoimia ei enää olekaan siinä määrin kuin ennen.

Tuomarin työhön on perinteisesti liittynyt tietynlainen urakkaluonteisuus ja usein myös työn ajallisen jakautumisen epätasaisuus. Esimerkiksi kihlakunnanoikeudet kokoontuivat vuoteen 1981 saakka vain tiettyinä aikoina vuodesta (käräjät). Käräjät oli pidettävä kolme kertaa vuodessa: talvella Nuutin päivän ja huhtikuun välillä, toiset kevätkesällä vapun ja juhannuksen välillä sekä kolmannet syksyllä syyskuun alun ja marraskuun lopun välillä. Tuomareiden virka-ajattomuus mahdollisti tarvittaessa pitkätkin yksittäiset istunnot käräjien aikana. Myös nykyisin tuomioistuinten istunnot voidaan työajattomuuden ansiosta ajallisesti toteuttaa käsiteltävänä olevien asioiden edellyttämällä tavalla eikä ”virastoaikatyyppisesti”. – – –

Päädyn edellä esittämäni perusteella siihen, että tuomarin työn virka-ajattomuuden ja perinteisten laajojen etätyömahdollisuuksien taustalla vaikuttavat edellä todetut historialliset syyt, jotka ovat pikemminkin taloudellisia kuin valtiosääntöisiä, ja toisaalta myös pyrkimys istuntojen vaikeasti ennakoitavaan kestoon ja esimerkiksi pakkokeinolain lyhyiden määräaikojen noudattamiseen liittyvään joustavuuteen työajoissa. Kytkentä tuomarin valtiosääntöiseen riippumattomuuteen ei vapauksien tradition kehittymisessä vaikuta olennaiselta. Valtiosääntöinen näkökulma liittyy tässä tarkastelussa pikemminkin siihen, että erilaisten saavutettujen virkaetujen katsottiin kuuluvan perustuslain turvaaman omaisuudensuojan piiriin, mikä vaikutti esimerkiksi siihen, ettei kihlakunnantuomarien sporttelituloja voitu lakkauttaa ennen heidän siirtymistään eläkkeelle. – –  –

Nyt kysymyksessä olevan kirjallisen huomautuksen perusteet liittyvät myös siihen, miten lainkäyttötyötä tekevän tuomarin sujuva osallistuminen tuomioistuinkollegion toimintaan turvattaisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Suhtaudun varauksellisesti siihen mahdollisuuteen, että tuomari kävisi virkapaikallaan vain kerran tai muutaman kerran kuukaudessa ja osallistuisi kirjallisen menettelyn istuntoihin säännönmukaisesti esimerkiksi Skypen välityksellä. Vapauksien tradition historiallinen taustakaan ei nähdäkseni anna aihetta suhtautua erityisen myönteisesti tällaiseen työskentelytapaan tai kantelijan esiin nostamiin näkökohtiin, kuten pitkään työmatkaan ja kantelijalle työssäkäynnistä aiheutuviin matkakuluihin.

Edellä selostetuissa säännöksissä ja niiden esitöissä korostuu ajatus siitä, että lainkäyttötyön organisointi esimerkiksi työjärjestysmääräyksin korostaa tuomioistuinten riippumattomuutta.

Tuomarin riippumattomuus suhteessa tuomioistuimen riippumattomuuteen ei voi tarkoittaa sitä, että tuomari voisi itse päättää, noudattaako hän lainkäyttötyön tai muiden tuomarin tehtävien organisointia koskevia tuomioistuimen sisäisiä ohjeita ja määräyksiä.

– – –

Pidän selvänä, että esimerkiksi tuomarin työn teknistä virheettömyyttä ja perustelujen tasokkuutta voidaan tuomioistuimen sisällä arvioida puuttumatta harkintavallan rajoissa annetun ratkaisun lopputuloksen oikeellisuuteen sellaisella tavalla, jonka voitaisiin katsoa loukkaavan tuomarin itsenäisyyttä ja riippumattomuutta lainkäyttäjänä.

Kaiken edellä todetun perusteella katson, ettei kantelussa tarkoitettu ylituomarin toiminta anna aihetta arvosteluun. Mikään ei viittaa kantelijaan kohdistuneeseen syrjintään tai muuhun  epäasialliseen kohteluun taikka siihen, että annetulle huomautukselle ei olisi ollut asianmukaisia perusteita.

https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6159/2022