Rakentamattoman rakennuspaikan veroprosentin soveltamiselle ei ole ollut edellytyksiä kun tontilla oli lailla suojeltu muisnaisjäännös

KHO:2022:80 Kiinteistövero – Rakentamattoman rakennuspaikan veroprosentti – Muinaismuistoalue –Kunnan selvitysvelvollisuus

A omisti B:n kaupungissa kolme vierekkäistä kaavatonttia. Asemakaavan mukaan kyseisten rakennuspaikkojen ja niille kaavoitetun pääsytien alueella sijaitsi kiinteä muinaisjäännös, joka oli rauhoitettu suoraan muinaismuistolain nojalla. Kiinteä muinaisjäännös oli kyseisiä alueita koskevilta osin luokiteltu museoviranomaisen toimesta luokkaan I, joka käsitti valtakunnallisesti merkittävät kiinteät muinaisjäännökset, joiden säilyminen oli turvattava kaikissa olosuhteissa.

Asiassa oli korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavana, oliko Verohallinto voinut B:n kaupungin ilmoituksesta kantaa kaavatonteista korotettua kiinteistöveroa soveltamalla niiden verotuksessa kiinteistöverolain 12 a §:ssä tarkoitettua rakentamattoman rakennuspaikan veroprosenttia.

Korkein hallinto-oikeus totesi kiinteistöverolain 20 a §:n 1 momentin säännökseen ja sen esitöihin viitaten, että kunta on velvollinen selvittämään rakentamattoman rakennuspaikan veroprosentin soveltamisedellytysten käsillä olon. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa voimassa olevaa asemakaavaa ei ollut yksin pidettävä osoituksena siitä, että rakentamattomat rakennuspaikat ovat täyttäneet rakentamattoman rakennuspaikan veroprosentin soveltamiselle kiinteistöverolain 12 a §:ssä säädetyt edellytykset muun ohella muinaismuistolain kajoamiskieltoa ja kajoamislupaa koskeviin säännöksiin nähden. Näin ollen ja koska B:n kaupunki ei ollut esittänyt selvitystä siitä, että rakentamattoman rakennuspaikan veroprosentin soveltamisedellytykset olisivat täyttyneet muun ohella muinaismuistolain estämättä, korkein hallinto-oikeus katsoi, että rakentamattoman rakennuspaikan veroprosentin soveltamiselle ei ole ollut edellytyksiä. Verovuodet 2014–2016.

KHO:2022:80