Hallinto-oikeuden ratkaisu epäaidon factoringrahoituksen arvonlisäverokohtelusta

Helsingin HAO: Arvonlisävero – Poikkeukset myynnin verollisuudesta – Epäaito factoring – Rahoituspalvelu – Luotonanto

Yhtiö myi niin sanottua epäaitoa factoring-palvelua, jossa yhtiön asiakas siirsi yhtiölle myyntisaamisensa ja yhtiö maksoi asiakkaalle siirrettyä myyntisaamista vastaavan summan palvelusta perityllä vastikkeella vähennettynä. Yhtiö peri asiakkailtaan vastikkeena palvelusta saatavan määrään perustuvan prosentuaalisen korvauksen eli provision sekä mahdollisen laskukohtaisen hallinnointimaksun. Yhtiölle siirretyt laskut maksettiin yhtiön tilille ja yhtiö hoiti myös viivästyneiden saatavien huomauttamisen ja perinnän. Luottotappioriski säilyi yhtiön asiakkaalla ja jos siirrettyä myyntisaamista ei ollut maksettu sopimuksesta riippuen 14–30 päivän kuluttua saatavan erääntymisestä, oli yhtiöllä oikeus periä saatava asiakkaaltaan.

Verohallinto oli ennakkoratkaisussaan katsonut, että laskusaatavien hallinnointiin ja perintään liittyvät palvelut olivat arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohdassa suljettu nimenomaisesti arvonlisäverovapautuksen ulkopuolelle ja että yhtiön perimää kiinteää laskukohtaista hallinnointipalkkiota ja osaa provisiosta oli pidettävä vastikkeena näiden palvelujen suorittamisesta. Ennakkoratkaisun mukaan yhtiön tuli edellä mainituilta osin suorittaa arvonlisäveroa arvonlisäverolain 1 §:n 1 momentin 1 kohdan perusteella. Verohallinto oli ennakkoratkaisussaan katsonut, että yhtiön epäaitoon factoring-toimintaan sisältyi myös rahoituksen järjestämistä eli luotonantoa koskeva elementti, jota oli pidettävä laskusaatavien hallinnoinnista ja saamisten perinnästä erillisenä palveluna. Ennakkoratkaisun mukaan osa provisiosta oli vastiketta yhtiön suorittamasta luotonantoa koskevasta palkkiosta, eikä yhtiön tullut siten suorittaa arvonlisäveroa veloittamastaan provisiosta siltä osin kuin se oli vastiketta arvonlisäverottomasta luotonantoa koskevasta palvelusta.

Asiassa oli hallinto-oikeudessa yhtiön valituksesta ratkaistavana, oliko yhtiön harjoittamaa epäaitoa factoring-toimintaa pidettävä kokonaan arvonlisäverolain 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna palvelutoimintana, johon ei sovelleta arvonlisäverolain 41 §:ssä ja arvonlisäverodirektiivissä tarkoitettua rahoituspalvelujen verovapautta.

Yhtiö oli valituksessaan esittänyt, että sen tarjoamassa palvelussa oli kyse saatavien perimispalvelun muodosta, jossa asiakas ennen kaikkea vapautettiin saatavien perimisestä ja siitä aiheutuvista kuluista. Kun otettiin kuitenkin huomioon, että yhtiö ei ennakkoratkaisuhakemuksessa esitetyn toimintamallin mukaisesti ostanut myyntisaamisia eikä sillä ollut siten luottotappioriskiä harjoittamastaan toiminnasta, vaan sille siirretyt myyntisaatavat toimivat ainoastaan asiakkaalle myönnetyn luoton vakuutena, yhtiön palvelussa oli tältä osin katsottava olevan kysymys arvonlisäverolain 42 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta luoton myöntämisestä yhtiön asiakkaalle. Factoring-toimintaan sisältyvissä palveluissa oli kyse useista pääasiallisista palvelujen suorituksista, joten yhtiön myymää epäaitoa factoring-palvelua ei voitu käsitellä arvonlisäverotuksessa yhtenä kokonaisuutena. Kun otettiin lisäksi huomioon, että yhtiön tarjoama veroton rahoituspalvelu oli erotettavissa laskusaatavien hallinnointiin ja perintään liittyvistä palveluista, eri palvelujen verokohtelu määräytyi erikseen ja itsenäisesti. Näin ollen yhtiön ei tullut suorittaa arvonlisäveroa perimästään provisiosta siltä osin kuin se oli vastiketta luotonantoon liittyvien palvelujen suorittamisesta. Verohallinnon antamaa ennakkoratkaisua ei ollut valituksen johdosta syytä muuttaa.

Arvonlisäverotuksen ennakkoratkaisu ajalle 20.6.2019–31.12.2020.