Saako oikeus aina olla sokea?

”Ukrainan sota on myös oikeusvaltion kriisi.”

Asianajajaliiton pääsihteeri Niko Jakobssonin bloggauksessaan esittämään mielipiteeseen on helppo yhtyä. Välinpitämättömyys kansainvälisestä oikeudesta on nähtävissä sodankäynnissä. Oikeusvaltion kriisi on ollut tekeillä kauan myös eräissä EU:n jäsenmaissa. Atlantin takanakin on viime aikoina jouduttu kysymään, toteutuuko oikeus poliittisessa ristipaineessa, kun Yhdysvalloissa kyseenalaistetaan rikosjuttuja enenevässä määrin poliittisena ajojahtina. Ja esimerkiksi eräissä USA:n osavaltioiden asianajajaliitoissa on vireillä kurinpitoasioita asianajajia kohtaan, jotka ovat ajaneet presidentinvaalitulosten mitätöimistä selvästi vailla oikeudellisia perusteita.

Miten toimia maailmassa, jossa kompleksisuus kasvaa ja oikeudellisten asioiden hoitoon ilmestyy jatkuvasti uusia ei-perinteisiä ainesosia? Voimmeko ja saammeko olla katsomatta meitä ympäröivää todellisuutta?

Välimiesmenettelyissäkin on enenevässä määrin läsnä muita oikeusprosesseja, siviili- tai rikosjuttuja kotimaassa tai ulkomailla, hallinnollisia menettelyjä tai esimerkiksi asiamiehiin kohdistuvia kurinpitomenettelyjä. Nämä voivat edetä itse välimiesmenettelyyn, olla samanaikaisesti vireillä tai seurata sitä. Niihin myös vedotaan usein. On itsestään selvää, että esimerkiksi itsekriminoinnin vaara voi olla todellinen silloin, kun henkilö on korruptioväitteiden todistajana, kun välimiesoikeudella ei ole ollut käytettävissään sen enempää esitutkintakoneistoa kuin muitakaan oikeussuojakeinoja. Investointiriidoissa taas kansalaisjärjestöt (NGO:t), hallitukset ja eri maiden yhteisjärjestöt voivat osallistua ja myös käyttää puheoikeutta menettelyissä niin sanottuina NDP:inä (Non Disputing Parties). Investointiriidat ovat osittain julkisia, ja niitä puidaan usein mediassa.

Välillä joudumme keskustelemaan siitä, miten sokea oikeus voi olla. Voimmeko antaa ratkaisun juuri tässä asiassa huomioimatta esimerkiksi sitä, mikä vaikutus ratkaisullamme voi olla muissa menettelyissä? Tai voiko välimies kiinnittää huomiota siihen, mihin hänen päätöksensä voi johtaa poliittisena välineenä tai samaa asiaa koskevassa rikosprosessissa? Missä tilanteissa taas välimiesoikeuden tulee odottaa jonkun maan oikeuden tuomiota ennen lopullista päätöstään? Entä mikä vaikutus meneillään olevalla sodalla on itse ratkaisuun, etenkin jos jutun osapuolet ovat myös sodan osapuolia?

Itse uskon, että kun todellisuus on hyvin monimutkainen ja nopeasti muuttuva, on turvauduttava perusasioihin. Mitä materiaaliseen oikeuteen tulee, on oikeushistorian osaaminen hyvä alusta. Pelkällä erikoistumisella ei enää pärjää, vaan perusperiaatteet on oltava hanskassa. Asiamiehen ja välimiehen toimintaan liittyen toistan sen, minkä sanoin saamani Matti Ylöstalo-palkinnon kiitospuheessa vuoden alussa:

”Tapaohjeiden soveltaminen välimiehenä vaatii fundamentaalista ymmärrystä siitä, mikä on asianajajan rooli.”

Tämä ei koske ainoastaan eturistiriitojen hallintaa, vaan myös ymmärrystä asianajajan roolista eri prosessien käytännön yhteensovittamisessa. Eli siinä, mikä on kaikkien vireillä olevien samoja asioita koskevien menettelyjen yhteisvaikutus yksittäisiin asianosaisiin, ja mikä on sallittu tiedonkulku menettelyjen välillä. Kun samat tahot esiintyvät eri prosesseissa samojen faktojen ympärillä vuorotellen eri rooleissa (kantajina, vastaajina, valittajina, todistajina tai syytettyinä), täytyy ymmärtää oikeusjärjestelmän rakennetta sekä kotimaassa että kansainvälisten konventioiden yhteisvaikutuksena sekä lisäksi kulloisenkin ratkaisijan roolia ja ratkaisun merkitystä muissa prosesseissa. Haastetta riittää ja välillä tuntuu siltä, että pitäisi mennä takaisin koulun- tai ainakin yliopistonpenkille.

Myös toinen näkökulma oikeuden sokeudesta ajankohtaistuu Ukrainan sodan myötä siinä mielessä, että joudumme harkitsemaan, vaikuttaako osallistujien toiminta muilla tahoilla heidän osallistumiseensa oikeudenhoitoon, esimerkiksi riidanratkaisuun. Viime päivinä on vaadittu venäläisten asianajajien poissulkemista kansainvälisistä organisaatioista (esimerkiksi IBA:sta) sillä perusteella, että he ovat ilmoittaneet tukensa Venäjän hallitukselle. Myös välimiesyhteisössä on tehty vastaavia aloitteita. Riidanratkaisu venäläisten, ja eräiden muiden kansainvälisen yhteisön kyseenalaistamien osapuolten kanssa, on jo kauan ollut vaikeata sanktioista johtuen. Mutta oikeutta on käyty. Kysymys on siitä, onko sääntöjen rikkojia suljettava ulos yhteisöstä vai onko pidettävä yllä yhteys.

En ole tässä tarjoamassa ratkaisua kysymykseen, onko riidanratkaisuun osallistumisen epääminen eri tahoilta oikea tapa edetä, vaikka on selvää, että tämän sodan raakuus vaikuttaa meihin kaikkiin päivän jokaisena tuntina. Tiedän vain sen, että vastatakseen tähän kysymykseen on ymmärrettävä mitä oikeus on, miksi ja miten se on syntynyt, miten oikeutta sovelletaan, ja mikä siinä on asianajajan rooli. Tämä on blogi eikä juhlapuhe, joten on paras olla ottamatta liian isoja sanoja suuhunsa. En kuitenkaan varmaan liioittele, jos sanon, että myös riitojen ratkaisun osalta saatamme olla perimmäisten kysymysten äärellä.