Mitä yrityksessä kannattaa lopulta mitata?

Asianajajat toimivat tehtävissä, joissa on joka päivä kyse kriisistä tai sen välttämisestä. 

Jokainen meistä on viimeisen puolen vuoden aikana saanut tottua niin sanotusti uuteen normaaliin. Maaliskuun puolenvälin koronashokki on ollut itselleni urallani ainutlaatuinen tapahtuma. Se käytännössä tarkoitti alkuviikkoina uskomatonta kalenterihurrikaania. Kaikkien toimistomme juristien kalenterit toisaalta tyhjenivät kerralla oikeuden istunnoista ja kokouksista, ja vastaavasti täyttyivät ennennäkemättömästä vyörystä yritysten avunpyyntöjä avattuamme yrityksille koronaa koskevan neuvontapuhelimen. Asiakkaat tarvitsivat neuvoja lomautusten, rahoitusjärjestelyjen ja sopimusten saattamiseksi hallittuun tilaan.  

Korvien jatkeeksi ovat kasvaneet Teams-kuulokkeet, ja lennosta on synnytetty erilaisia poikkeusjärjestelyjä, joilla on saatu arki sujumaan. Neuvottelupöytiin on rakennettu suojapleksejä, ja suojamaskeja on hamstrattu komerot täyteen. Monen eri puolilta maata olevan kollegan kanssa ajatuksia vaihtaessa on ollut havaittavissa hiljaista hyväksyvää nyökkäilyä ja hyrinää, kun konservatiivisiksi ja kankeiksi moititut asianajajat ovat hetkessä tehneet digiloikkia sellaisella ketteryydellä, että heikompaa jo hirvittäisi. Etäistunnoista on tullut toimiva ja selvää rahaa säästävä käytäntö.

Kevään ja kesän aikana huomasimme, että monien asiakasyritysten ja yhteisöjen päättäjät jättivät tänä vuonna kesälomansa pitämättä. Niitä ei yksinkertaisesti pystytty eikä uskallettu pitää. Organisaatioiden oli ajettava pikavauhtia läpi yt-menettelyt, hankittava kausirahoitusta tulevan talven yli, ja yritettävä pysyä ajan tasalla siitä, voidaanko kesän ajaksi lomautetut työntekijät kutsua nyt takaisin vai ei. Pelkona on ollut hyökyaallon tavoin etenevä konkurssiaalto.

Pian havaitsimme, kuinka monissa työyhteisöissä työnantajan edustajat olivat poikkeuksellisella tavalla huolissaan avainhenkilöiden jaksamisesta. Avainhenkilöthän ovat niitä työntekijöitä, jotka ovat ratkaisevassa asemassa yrityksen tuloksentekokyvyn kannalta. He ovat ihmisiä, joille on taottu korvien väliin organisaation tavoitteet, joihin edetään tulosvastuullisesti niin liikevoittoon, liikevaihtoon kuin asiakastyytyväisyyteen ja työntekijöiden sairauspoissaoloihin liittyen jne. Tämä sisältää yksiselitteistä ja helposti mitattavaa faktaa, jota me juristit niin kovin mielellämme hellimme. Pohdinkin, kaatuvatko vastuunkantajat ylivoimaisen taakkansa alle? 

Näiden havaintojen johdosta keskustelimme kuluneena kesänä organisaatio- ja työpsykologian ammattilaisten kanssa, miten voisimme auttaa asiakkaitamme paremmin. Meille kerrottiin, että jo kahden vuosikymmenen ajan ammattilaiset ovat käyttäneet mallipohjina nk. tasapainotettuja tuloskortteja (BSC). Siinä – sen sijaan, että mitataan pelkkää kassakirstuun kolisevaa rahavirtaa – mitataankin henkilöstötuottavuutta ja ennen kaikkea tietoisuutta kuhunkin henkilöstön edustajaan kohdistuvasta odotuksesta niin työsuoritusten kuin osaamisen suhteen, sekä lisäksi myös henkilöstötyytyväisyyttä. Kerran vuodessa käydyistä pakkopullan makuisista kehityskeskusteluista siirrytään kulttuuriin, jossa nämä asiat ovat jatkuvasti keihäännokassa. 

Millenniaalit ovat tässä mielessä valovuosia edellä aiempia sukupolvia, koska he osaavat näitä asioita jo vaatia ja siten myös arvostaa. Emme yritäkään itse olla organisaatio- tai työpsykologeja, vaan olemme tuoneet heidän osaamisensa osaksi palvelupalettia, joka on asiakkaidemme valittavissa paitsi perinteiseen tapaan toimeksiantolähtöisenä palveluna tai sitten jatkuvasti käytössä olevana kumppanuutena. Tällä tavoin viestimme myös ulospäin, että arvostamme omia yhteistyökumppaneitamme ja asiakkaitamme siten, että he saavat juuri niin tasokasta palvelua kuin tilanne vaatii – ja juuri silloin, kun kriisi meinaa leimahtaa. Kun tätä nyt uskallamme tarjota asiakkaille, niin – jos paljastan pienen salaisuuden tässä vain meidän kesken –, aion hiljaa hivuttaen tuoda tätä kyllä myös oman toimistomme arkeen.

Joidenkin asioiden ei tarvitse muuttua. Vaikka kuinka olisi järkyttävä kiire määräaikojen, repivien intressien ja juttujen äkkikäänteiden sävyttämänä työpäivänä, ei mikään ole niin mahtavaa kuin ainakin kerran päivässä pysähtyä ihan livenä kysymään toiselta, että ”mitä sinulle kuuluu? Otatko kupin kahvia?” Aion vaania kahvimukini kanssa jatkossakin.

Pitäkäähän kaikki varanne siis.