Miksi sovittelu ei kiinnosta – edes ilmaiseksi?

Asianajajakollega kysyi minulta Asianajajaliiton sovitteluvaliokunnan jäsenenä hiljattain, miten Sovittelun supersyksy -kampanja on sujunut. Vielä muutama viikko aiemmin olisin intoa puhkuen vastannut, että kampanja on käynnistynyt lupaavasti. Siinä vaiheessa jo kaksi sovittelun aloittamista koskevaa pyyntöä oli käsitelty sovitteluvaliokunnassa ja jutuille oli löydetty kokeneet sovittelijat.

Nyt marraskuun alkupuolella tilanne on kuitenkin edelleen sama, vaikka kampanjaa on takana jo melkein puolitoista kuukautta. Kampanjan tavoitteena ei toki ollut ainoastaan saada mahdollisimman monta riitaa sovitelluksi ja näin osallistua tuomioistuinten jutturuuhkien purkutalkoisiin, vaan myös lisätä tietoisuutta sovittelusta riidanratkaisukeinona. Jälkimmäisessä tavoitteessa kampanja on onnistunut. Sovittelua koskevaa tietoa on ollut laajasti saatavilla. Lämmin kiitos teille kaikille asianajajakollegoille, jotka olette osaltanne vieneet viestiä eteenpäin.

Kun vastasin kysyjälle rehellisesti kampanjan tilanteesta, hän kysyi minulta, miksi tilanne on tämä. Miksi me asianajajat emme ole aktivoituneet ja käyttäneet tätä ilmaista sovittelumahdollisuutta asiakkaidemme eduksi? Voiko tilanne todella olla se, että vain muutamille asianajajille on osunut tähän ajanjaksoon sellaisia riitoja, joissa sovittelulla olisi voinut olla annettavaa?

Väittäisin, ettei ainakaan laajasti kyse voi olla tiedon puutteesta tai siitä, että viemällä juttuja sovitteluun me asianajajat pelkäisimme menettävämme osan liiketoiminnastamme ja kokevamme itsemme osin tarpeettomiksi. Voisiko kyse olla ennemminkin siitä, että sovittelussa joudumme heittäytymään monen meistä epämukavuusalueelle ja siitä, että meidän ei ole tähän mennessä ollut pakko muuttua ja muuttaa perinteisiä toimintatapojamme?

Sovinnon etsiminen ja sovitteluun osallistuminen edellyttää meiltä asianajajilta aivan erilaisia taitoja kuin työkalupakissamme normaalisti on. Sovittelussa asianajaja joutuu luopumaan, ainakin osittain, tutusta kontrollista. Hän joutuu heittäytymään mukaan sovitteluprosessiin, jossa päämies on pääosassa ja asianajajalle jää usein vain aidosti avustava rooli. Sovittelussa kyse ei ole enää niinkään siitä, mitkä ovat osapuolten oikeudet ja velvollisuudet taikka siitä, kumpi on asiassa enemmän oikeassa ja kumpi väärässä. Kyse ei ole myöskään siitä, onko asianajaja ajanut asiaa strategisesti tai muuten ns. oikein, tai onko asianajaja sanavalmis ja piinkova litigaattori tai neuvottelija.

Sovittelussa mukaan tulevat osapuolten tarpeet, intressit, tunteet ja asiat, joita ei voi selittää järjellä – juridiikasta puhumattakaan. Sovittelussa katse ei ole enää peräpeilissä, vaan epävarmassa tulevaisuudessa. Kuvaan tulevat myös yllätykset, joita pyrimme asianajajan työssämme perusteellisella valmistautumisella välttämään viimeiseen asti. Kun sovittelussa keskiössä ovat ihmiset tunteineen ja tarpeineen, voi asianajajana usein kokea itsensä yllätetyksi ja sivustakatsojaksi, jos tilannetta vertaa esimerkiksi asianajajan rooliin neuvotteluissa tai oikeudenkäynnissä. Toisinaan sovittelussa asianajajan roolina on todella vain keskittyä kuuntelemiseen ja viime kädessä nenäliinojen tarjoamiseen päämiehelle. Tämä kaikki vaatii taitoja, joita meille ei ole oikeustieteellisessä tiedekunnassa opetettu, ja jotka jäävät usein päivittäisessä työssämme sivuosaan.

Samanaikaisesti tässä kaikessa piilee sovittelun hienous. Sovittelijana tai asiamiehenä sovittelussa toimiminen on yksi palkitsevimmista työtehtävistä, joita olen itse kokenut.

Tänä päivänä puhutaan paljon työn merkityksellisyydestä. Kun olen toiminut sovittelijana, tai olen onnistunut päämiestemme kanssa saavuttamaan heidän asiassaan sovittelun avulla sovinnon, koen tehneeni aidosti merkityksellistä työtä, jossa voittajana on nimenomaan päämieheni ja mikä hienointa, myös tämän vastapuoli. Uskon, että tähän tunteeseen moni sovittelussa mukana ollut asianajaja voi samaistua. Tämä ei poista sitä, ettemmekö me asianajajina nauttisi juridisista haasteista ja tiukoista neuvottelutilanteista, oikeudenkäynnin voittamisesta tai välimiehenä ratkaisun tekemisestä. Asianajajan työn yksi parhaita puolia on juuri työn monipuolisuus ja se, miten pystymme erilaisissa tilanteissa eri tavoin käyttämään ammattitaitoamme päämiestemme eduksi.

Sovittelu on yksi puoli työtämme, joka jää kutenkin valitettavan monelta asianajajalta kokematta ja jonka vaatimat taidot jäävät opettelematta. Asianajaja voi omalla toiminnallaan merkittävästi joko edesauttaa sovinnon löytymistä tai vastaavasti turmella sovinnon edellytykset – niin sovittelussa kuin sen ulkopuolellakin. Kaikista asianajajista ei ole sovittelijoiksi, eikä missään nimessä tarvitsekaan olla, mutta meidän kaikkien on päivitettävä osaamistamme ja osoitettava päämiehillemme, että tavoittelemme aidosti heidän etuaan ja työkalupakkimme sisältää kulloistenkin työtehtäviemme vaatimat moderneimmat työtavat ja -välineet.

Olemme palveluammatissa, jonka on muokkauduttava yhteiskunnan kehityksen ja tarpeiden mukaan. Kun tuomioistuimemme ovat pahasti ruuhkautuneet ja mediassa kirjoitetaan sekä oikeudenkäyntien pitkistä kestoista ja korkeista kustannuksista että asianajajien työn veloitusperusteista, emme voi vain toivoa, että tämä puhe hiljenee ja työmme jatkuu, kuten aiemmin. Sovittelumahdollisuuksien tunnistaminen ja niihin tarttuminen sekä asiamiestaitojen kehittäminen ja käyttäminen päämiestemme eduksi on osa ammattitaitoamme.

Meillä on nyt sovittelukampanjan myötä erinomainen mahdollisuus osoittaa olevamme sanojemme mittaisia: ”Valitsemalla asianajajan, päämies saa korkealaatuista ja varmasti ammattitaitoista palvelua”. Kun uskallamme astua epämukavuusalueellemme, kehitymme ja opimme uutta tässä palveluammatissamme, joka nauttii toivottavasti jatkossakin suurta arvostusta.