Velkajärjestelyn lisäsuoritukset kohdistetaan myös velkajärjestelyn aikana vanhentuneisiin saataviin

RHO 2022:3 Ulosottovalitus – Lisäsuoritusvelvollisuus – Vanhentuminen

A:n velkajärjestelylain mukainen maksuohjelma oli alkanut 1.11.2011 ja päättynyt 30.10.2016. Maksuohjelman päättymisen jälkeen velkojista X Oy ja kaupunki Y olivat 18.10.2018 panneet vireille yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (jäljempänä velkajärjestelylaki) 61 a §:n mukaisen lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan hakemuksen. Käräjäoikeus oli velkajärjestelylain 61 a §:n 2 momentin mukaisesti kuullut A:n muita velkojia, minkä yhteydessä myös Verohallinto oli vaatinut lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista. Käräjäoikeus on antanut lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan päätöksen 6.4.2020. Tämä päätös on lainvoimainen.

A oli esittänyt kihlakunnanvoudille väitteen siitä, että velat olivat vanhentuneet. Ulosottomies oli katsonut, että hakijana olevien velkojien saatavat eivät olleet vanhentuneet ja hylännyt vanhentumisväitteet. – – – 

Hovioikeudessa oli ennen kaikkea kysymys siitä, milloin vanhentumislain 13 a §:n mukaiseen velan lopulliseen vanhentumiseen on vedottava ja voidaanko velkajärjestelylain 35 §:n mukaisen lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan päätöksen täytäntöönpanossa vedota vanhentumislain 13 a §:n mukaiseen vanhentumiseen. – – –

Koska kaupunki Y:n saatavat ja X Oy:n saatava C15 ovat vanhentuneet jo lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan asian käsittelyn aikana, A:n olisi tullut vedota näiden velkojen lopulliseen vanhentumiseen jo lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan asian käsittelyn yhteydessä eikä vasta ulosottomenettelyssä. – – –

Hovioikeus toteaa, että lisäsuoritusvelvollisuuden suhteesta velan vanhentumiseen alkuperäisen eräpäivän perusteella ei ole nimenomaisia säännöksiä velkajärjestelylaissa taikka vanhentumislaissa. Velkajärjestelylaissa on kuitenkin säädetty velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan vanhentumisesta maksuohjelman aikana. Vanhentuva velka otetaan täysimääräisesti huomioon jaettaessa sille tulevaa osuutta velallisella olevan omaisuuden rahaksimuutosta saaduista varoista sekä niistä velallisen tuloista, jotka kertyvät ennen määräajan päättymistä. Velkojalla on oikeus saada myös ne lisäsuoritukset, jotka perustuvat velallisen tuona aikana saamiin tuloihin ja varoihin (HE 178/2007 s. 21). Koska velkojalla on oikeus saada lisäsuoritukset, jotka perustuvat niihin velallisen maksuohjelman aikana saamiin tuloihin, jolloin velka ei ollut vanhentunut, on perusteltua katsoa, että velkojalla on oikeus saada myös maksuohjelman päättymisen jälkeen vanhentuneisiin velkoihin perustuvat lisäsuoritukset siitä huolimatta, että velka olisi vanhentunut vanhentumislain 13 a §:n nojalla siinä vaiheessa, kun lisäsuoritusvelvollisuudesta päätetään taikka päätöksen jälkeen.

Toisaalta velkajärjestelyn tavoitteena on velallisen taloudellisen tilanteen korjaaminen. Niin ikään velan lopullista vanhentumista koskevien säännösten tavoitteena on, että velallinen jossakin vaiheessa vapautuisi vuosikymmenien perinnästä ulosotossa ja tavoite elinikäisen tai kohtuuttoman pitkäkestoisen ulosoton estämisestä toteutuisi (HE 83/2014 vp s. 24). Lisäsuoritusvelvollisuus on perustunut kuitenkin A:n maksuohjelman aikana saamiin ennakoitua suurempiin tuloihin. Kysymys on näin ollen velvollisuudesta, jonka mukaisiin maksuihin A:n olisi tullut maksuohjelman määräysten mukaan oma-aloitteisesti ryhtyä, minkä velvollisuuden hän on laiminlyönyt. Tähän nähden edellä mainittua hovioikeuden johtopäätöstä velkojan oikeudesta saada lisäsuoritus asiassa ei ole pidettävä velallisen kannalta kohtuuttomana eikä se ole myöskään ristiriidassa yksityishenkilön velkajärjestelyn tarkoituksen ja tavoitteiden kanssa.

Näillä lisäyksillä hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, että ulosottomiehen päätöksiä ei ole aihetta muuttaa.

RHO 2022:3