KHO: Kaupunki ei ollut velvollinen järjestämään henkilökohtaista apua vammaisen vaatimalla tavalla

KHO:2019:104 Vammaispalvelu – Henkilökohtaisen avun järjestäminen – Työnantajamalli – Palveluseteli – Edellytykset toimia työnantajana – Kaupungin järjestämä apu

A oli vuonna 1991 tapahtuneen liikenneonnettomuuden seurauksena neliraajahalvaantunut, ja hän tarvitsi yksin asuvana apua siirtymisissä, ruuan valmistuksessa, pukeutumisessa, peseytymisessä, rakon ja suolen toiminnoissa, kulkemisessa kodin ulkopuolella sekä harrastetoiminnoissa ja asioiden hoitamisessa. Kaupunki oli myöntänyt A:lle henkilökohtaista apua 370 tuntia kuukaudessa työnantajamallilla. A:lla oli neljä avustajaa.

A koki erityisesti avustajien äkillisten peruutusten vuoksi, ettei hänellä ollut halua eikä kykyä toimia avustajiensa työnantajana. Kaupungin viranhaltija hylkäsi A:n hakemuksen, että henkilökohtainen apu järjestettäisiin hänelle palvelusetelimallilla. Kaupungin yksilöasioiden jaosto hylkäsi A:n oikaisuvaatimuksen ja hallinto-oikeus A:n valituksen. Hylkäävistä päätöksistä kävi ilmi, että A:lle oli tehty aikaisemmin päätös palvelusetelin myöntämisestä eräisiin kotihoidon toimenpiteisiin, kuten katetrointiin, mutta A oli kokenut kotihoidon aikataulut itseään rajoittavina, ja hän oli pian pyytänyt itse paluuta takaisin työnantajamalliin.

Korkein hallinto-oikeus hylkäsi A:n valituksen. Korkein hallinto-oikeus totesi, että kaupungilla ei ollut lakisääteistä velvollisuutta järjestää henkilökohtaista apua vaikeavammaisen henkilön itsensä toivomalla tavalla, vaikka kaupungin tulikin ottaa huomioon palvelua järjestäessään vaikeavammaisen henkilön mielipide ja toivomukset. Henkilökohtaisen avun luonteesta subjektiivisena oikeutena seurasi, ettei henkilökohtaista apua saanut järjestää sillä tavoin, että henkilökohtaisen avun käyttö järjestämistapansa vuoksi tosiasiassa estyi.

A oli saanut vuodesta 2014 lähtien apua työnantajavelvoitteisiinsa kaupungin Avustajakeskuksesta. A:n työnantajana toimimista oli tuettu Avustajakeskuksen Tuettu työnantajuuspalvelulla, jonka perusteella A:lla oli lakisääteisten työnantajavelvollisuuksien lisäksi mahdollista saada apua muun muassa avustajien hankkimiseen, työsopimusten laatimiseen ja työvuorojen suunnitteluun. Lisäksi hänelle oli myönnetty Avustajakeskuksen Akuutti sijaisvälitys -palvelu helpottamaan henkilökohtaisen avun sijaisjärjestelyjä. A oli näin avustettuna toiminut jo pidemmän aikaa työnantajana, eikä hänen olosuhteissaan ollut tapahtunut olennaisia muutoksia.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei A:n henkilökohtaisen avun käyttäminen tosiasiallisesti estynyt, vaikka palvelusetelimalliin siirtymistä ei hyväksyttäisi A:n vaatimassa laajuudessa. Kaupunki oli vammaispalvelulain nojalla velvollinen selvittämään A:n palvelutarpeissa tapahtuvat muutokset sekä ratkaisemaan, miten nämä mahdollisesti vaikuttavat henkilökohtaisen avun järjestämistapaan myöhemmin. Korkein hallinto-oikeus katsoi näin ollen, ettei kaupunki ollut edellä kuvatuissa olosuhteissa velvollinen järjestämään A:lle henkilökohtaista apua vaaditulla tavalla.