Rikosoikeus sananvapauden suojana ja rajoitteena

Sananvapauden merkitys oikeusvaltiossa on keskeinen. Ilman sananvapautta ei voitaisi puhua demokraattisesta oikeusvaltiosta. Kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on usein todennut, sananvapaus on osa demokraattisen yhteiskunnan olennaista perustaa ja sananvapauden turvaaminen kuuluu yhteiskunnan ja sen jäsenten kehityksen perustaviin edellytyksiin (esim. Handyside v. Yhdistynyt kuningaskunta, 7.12.1976, 49 kohta).

Olennaista demokraattisessa yhteiskunnassa on myös, että sananvapaus on laajaa eikä se kata vain miellyttäviä tai viranomaisten kannalta tai muuten hyväksyttäviä asioita. Sen tulee kattaa myös valtiota tai yksilöitä loukkaavia, järkyttäviä ja huolestuttavia tietoja. Muuten emme voisi puhua demokraattisesta yhteiskunnasta (ibid.). Toisaalta sananvapaus ei ole ehdoton oikeus, vaan sitä voidaan tietyin edellytyksin tietyissä tilanteissa rajoittaa.

Oikeusvaltiossa asianmukaisen tasapainon löytäminen sananvapauden mahdollisimman laajan toteuttamisen ja sen hyväksyttävän rajoittamisen välillä onkin erittäin keskeinen kysymys.

Sananvapautta rajoitetaan ja suojataan myös rikosoikeudellisin keinoin. Rikoslain (39/1889, RL) säännökset kattavat niin sanottuja sananvapausrikoksia, joihin perinteisesti lukeutuvat esimerkiksi yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen (RL 24:8) ja kunnianloukkaus (RL 24:9). Ilmaisuvapausrikoksiin voidaan lukea myös muun muassa julkinen kehottaminen rikokseen (RL 17:1). Laajemmin sananvapauteen liittyvät kysymykset voivat ajankohtaistua myös esimerkiksi kiihottamista kansanryhmää vastaan (RL 11:10) tai vaikkapa turvallisuussalaisuuden paljastamista (RL 12:7) koskevan säännöksen soveltamisen yhteydessä. On siis syytä muistaa, että sananvapauteen liittyvät näkökohdat saattavat ajankohtaistua useiden rikostunnusmerkistöjen soveltamisen yhteydessä. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2022:8 katsottiin, että KKO:n sananvapauden ja yksityiselämän suojan yhteensovittamista koskeva ratkaisukäytäntö soveltuu myös vainoamista koskevan rikossäännöksen (RL 25:7a) oikeudettomuutta koskevan tunnusmerkin arviointiin, kun kysymys on julkisuudessa esitetyistä viesteistä.

Sananvapautta voidaan rajoittaa myös muuten kuin rikosoikeudellisesti

Perinteisesti on saatettu ajatella, että rikosoikeudellisin keinoin ennen muuta rajoitetaan sananvapautta. Tähän viittaavat myös edellä mainitut rikossäännökset. Sananvapauden mahdollinen rajoittaminen voi rikosoikeudellisestikin merkityksellisellä tavalla tulla arvioitavaksi myös jo ennen varsinaista rikosoikeudenkäyntiä. Kysymys voi olla esimerkiksi kokoontumislain (530/1999) 15 §:ssä tarkoitetusta yleisötilaisuuden kieltämisestä. Jos muut toimenpiteet eivät ole riittäviä ja jos on ilmeistä, että tilaisuuden järjestäminen on lainvastaista, poliisi voi mainitun säännöksen 1 kohdan mukaan kieltää yleisötilaisuuden järjestämisen. Kysymys voi olla esimerkiksi siitä, että tilaisuudesta saatujen tietojen mukaan siellä tultaisiin toteuttamaan rangaistavaksi säädetty teko.

Vuosikirjapäätöksessä KHO 2017:151 oli kysymys tilanteesta, jossa poliisilaitos oli edellä mainitun lainkohdan nojalla kieltänyt tilataide-esitykseen sisältyneen kohtauksen, jossa nainen esiintyi alastomana valaistussa lasikopissa, joka oli sijoitettu Helsingin keskustaan julkiselle paikalle. Poliisilaitoksen mukaan oli ilmeistä, että toiminta täyttää sukupuolisiveellisyyden julkista loukkaamista koskevan säännöksen (RL 17:21) tunnusmerkistön.

KHO kuitenkin katsoi, että kokoontumislain säännöstä oli tulkittava perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti ennen muuta sananvapaus huomioon ottaen. KHO korosti, että mahdollisuutta ennakolta kieltää sananvapauden piiriin kuuluvan esityksen esittäminen sen lainvastaisuuden perusteella on tulkittava äärimmäisen suppeasti. KHO:n mukaan rikoksen tunnusmerkistön täyttyminen oli asiassa tulkinnanvaraista ja poliisilla oli ollut mahdollisuus myös jälkikäteiseen puuttumiseen. Poliisilla ei näin KHO:n mukaan ollut ennalta oikeutta kieltää esitystä. KHO:n ratkaisu on merkittävä ja se korostaa sananvapauden ja ennen muuta perustuslain 12 §:n sisältämän sananvapauden ennakkoesteiden kiellon merkitystä. Vastaavan kaltaisia tilanteita voi ajankohtaistua myös esimerkiksi mielenosoituksissa, jolloin joudutaan jälleen samankaltaiseen punnintatilanteeseen.

Sananvapautta yhteensovitetaan muiden perusoikeuksien kanssa

Olennaista sananvapauteen liittyvässä rikosoikeudellisessa arvioinnissa usein on sananvapauden yhteensovittaminen muiden asiaan liittyvien perusoikeuksien kanssa. Kysymys on esimerkiksi edellä todetun mukaisesti sananvapauden ja yksityiselämän suojan välisestä punninnasta ja tilanteesta, jossa molempia ei voida täysimääräisesti toteuttaa. Kuten tunnettua, suomalaisessa sananvapausrikoksia koskevassa ratkaisukäytännössä ja lainsäädännössä ei kaikilta osin aiemmin otettu asianmukaisesti huomioon EIT:n ihmisoikeustuomioistuimen sananvapautta koskevaa ratkaisukäytäntöä, jolloin Suomessa saatettiin EIT:n näkökulmasta melko herkästi rikossäännöksiä soveltamalla rajoittaa sananvapautta. Tämä johti lainsäädännön muuttamiseen siten, että yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta koskeviin säännöksiin lisättiin punnintasäännös (RL 24:8.3 ja 24:9.4), jonka tarkoituksena on saattaa näitä rikoksia koskeva soveltamiskäytäntö vastaamaan paremmin EIT:n asiaa koskevaa ratkaisukäytäntöä (ks. HE 19/2013 vp). 

Punnintasäännöksen soveltamisessa arvioidaan, onko yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi käytetyn ilmaisun esittämisessä selvästi ylitetty se, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Olennaista näin on EIT:n käytännön mukaisesti mahdollistaa yleiseltä kannalta merkittäviä asioita koskeva keskustelu ja pitää tällaisen keskustelun rajoittaminen suppeana. Ensin on tällöin arvioitava, onko ilmaisu esitetty yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi. Tietyn lukijakunnan tai ryhmän uteliaisuuden tyydyttäminen ei pääsääntöisesti vielä tällaista ole, vaan ilmaisun esittämisellä on oltava jonkinlainen kontribuutio yleiseltä kannalta merkittävää asiaa koskevaan keskusteluun. Toiseksi on punnittava, onko esitetty ilmaisu selvästi ylittänyt sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Tätä koskeva arviointi on olennaisesti eri suuntiin puhuvia seikkoja koskevaa punnintaa, jossa korostuu EIT:n asiaa koskevan ratkaisukäytännön tuntemus. On myös huomattava, että punnintasäännöksen soveltamisesta on annettu merkittäviä KKO:n ratkaisuja (ks. etenkin KKO 2018:51 ja KKO 2018:81). 

Sananvapausrikoksia koskevia säännöksiä tai muita rikostunnusmerkistöjä sananvapausherkässä kontekstissa sovellettaessa korostuu EIT:n ihmisoikeustuomioistuimen asiaan liittyviin ratkaisuihin koskeva osaaminen. Näitä rikossäännöksiä ei voi soveltaa asianmukaisesti, ellei soveltajalla ole riittävää tuntemusta EIT:n asiaa koskevasta ratkaisukäytännöstä. Hyvänä apuna EIT:n laajaan EIS 10 artiklaa koskevaan ratkaisukäytäntöön tutustumisessa toimii sen julkaisema EIS 10 artiklaa koskeva opas. 

EIT:n ratkaisukäytännön tuntemus edesauttaa siinä, että sananvapausrikoksia ei tulkita tavalla, jossa rikossäännöksiä soveltamalla pääasiassa rajoitetaan sananvapautta vaan niitä sovellettaessa pyritään myös turvaamaan sananvapauden käyttämistä.

Median merkitys on huomattava

Demokraattisessa oikeusvaltiossa median merkitys on huomattava. Joukkotiedotusvälineet toteuttavat keskeistä yhteiskunnallista tehtävää ja kysymys on institutionalisoidusta sananvapauden käyttämisestä, jonka suhteen merkityksellinen on myös yleisön oikeus vastaanottaa tietoja yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista. EIT:n ratkaisukäytännössä on usein korostettu median roolia ”vallan vahtikoirana” ja painotettu edellä mainittuja näkökohtia (ks. esim. Satakunnan markkinapörssi ja Satamedia v. Suomi [GC], 27.6.2017, 126 kohta). Demokraattisessa oikeusvaltiossa joukkotiedotusvälineiden toimintaan liittyvät rikosoikeudenkäynnit eivät ole omiaan kohentamaan sananvapauden asemaa, vaikka sananvapaus ei rajoittamaton oikeus olekaan.

Jo lainsäädännön mahdollistamat sananvapausrikoksiin liittyvät rangaistusuhkat muodostavat sellaisenaan tietynlaisen sananvapauden käyttämiseen liittyvän pelotevaikutuksen (chilling effect), mikä itsessään jo perustelee sananvapausrikosten kattaman rangaistavan käyttäytymisen alan pitämistä riittävän suppeana. Suomen rikoslainsäädäntöä voitiin ennen sananvapausrikossäännösten vuoden 2013 uudistusta pitää tässä suhteessa erityisen ongelmallisena, koska törkeää kunnianloukkausta koskevan säännöksen kvalifiointiperusteena tuolloin oli rikoksen tekeminen joukkotiedotusvälinettä käyttämällä. Kvalifiointiperuste poistettiin 1.1.2014 lukien, mutta kvalifiointiperuste sinänsä osoitti perinteisen rikosoikeudellisen näkemyksen olevan pikemmin sananvapautta rajoittava kuin sitä suojaava. Nyttemmin suhtautuminen on tässä suhteessa onneksi muuttunut. Median erityiseen asemaan tulee toki tälläkin hetkellä kiinnittää korostunutta huomiota rikossäännöksiä käytännössä sovellettaessa.

Tiettynä ongelmana sananvapauden kannalta voidaan Suomessa edelleen pitää sitä, että esimerkiksi kunnianloukkausrikoksen soveltamisala on varsin laaja. Kunnianloukkausta koskevan säännöksen 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistavaa on muuten kuin momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toteutettu toisen halventaminen. Kohta on rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamien vaatimusten kannalta arveluttavan avoin ja yhdessä momentin 1 kohdan kanssa rangaistavuuden ala muodostuu kokonaisuudessaan huomattavan laajaksi. Saattaisi olla syytä arvioida, missä määrin kunnianloukkauksena tällä hetkellä arvioitavien tekojen on syytä olla rikosoikeudellisesti rangaistavia.

Suomessa olisikin syytä käynnistää laajempi arviointi, jossa pohdittaisiin, voitaisiinko sananvapautta vahvistaa siten, että rangaistavan käyttäytymisen painopistettä siirrettäisiin esimerkiksi kunnianloukkaustekojen laajasta kriminalisoinnista järjestelmällisemmän maalittamistyyppisen toisen yksilön toimintaan vaikuttamaan pyrkivän käyttäytymisen suuntaan. Tällöin rangaistavan käyttäytymisen painopiste siirtyisi lähemmäs tekoja, joita toteutetaan mahdollisesti sananvapautta hyödyntämällä ja siihen vetoamalla, mutta joilla tosiasiassa pyritään vaikuttamaan toisen sananvapauden häiriöttömään käyttämiseen. Tällaisesta ajattelusta on havaittavissa viitteitä merkittävissä KKO:n ratkaisuissa KKO 2022:1 ja KKO 2022:8. Tämänkaltaisella muutoksella voitaisiin mahdollisesti luoda vielä parempia edellytyksiä sananvapaudelle osana demokraattista yhteiskuntaa. Samalla muutos merkitsisi sitä, että rikosoikeudella pyrittäisiin pikemmin vahvistamaan ja suojaamaan sananvapautta kuin rajoittamaan sitä.

Kirjoitus on osa Oikeusvaltion puolustajat -blogisarjaa, jota Asianajajaliitto julkaisee kevään 2023 aikana.