Rikoksen kvalifiointia ei tule jättää muutaman fraasin varaan

Riita-asioihin ja talousrikoksiin erikoistuneena asianajajana olen viimeaikaisen hovioikeuskäytännön läpikäynnin yhteydessä kiinnittänyt huomiota siihen, että rikoksen kvalifiointi syyttäjien teonkuvauksissa ja tuomioiden perusteluissa jää liian usein yksinkertaisen maininnan tasolle, vaikka korkeimman oikeuden oikeusohje on selvä. Liian ylimalkainen suhtautuminen törkeysarvosteluun on omiaan perusteettomasti heikentämään vastaajan mahdollisuutta puolustautua syytettä vastaan.

Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2013:57 rikoksen kvalifioinnista osalta todennut, että silloin kun rikoksen katsominen kokonaisuutena arvostellen törkeäksi on rikoksen tunnusmerkistön täyttymisen edellytys, tuomioistuimen on aina nimenomaisesti lausuttava, katsooko se tämän edellytyksen täyttyvän, ja esitettävä arvionsa olennaisimmat perustelut.

Tästä syystä törkeästä tekomuodosta rangaistusta vaativan syyttäjän tai asianomistajan on esitettävä perusteensa, miksi tekoa on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä ja mihin seikkoihin he vetoavat vaatimuksensa tueksi. Tuomioistuimen on osaltaan huolehdittava siitä, että näin myös tapahtuu, jotta vastaajalla on mahdollisuus puolustautua.

Korkein oikeus on korostanut, että kokonaisarvostelun perusteiden selvittäminen ja niiden asianmukainen arviointi ovat edellytys sille, että asiassa toteutuu kokonaisarvosteluvaatimuksen alkuperäinen tarkoitus ehkäistä yksinomaan ankaroittamisperusteen käsillä oloon pohjautuva rikoksen törkeyden arvostelu.

Syyttäjien teonkuvauksissa ja tuomioistuinten ratkaisuissa kokonaisarvostelu jää kuitenkin usein yksinkertaisen abstraktin väitteen varaan (=”teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä”).

Erityisen huolestuttavaa on, että esimerkiksi Helsingin hovioikeuden talousrikoksia koskevissa törkeysarvosteluissa on alkanut esiintyä toteamus siitä, että asiassa ei ole ilmennyt kokonaistörkeyttä vastaan puhuvia seikkoja [sic]. Ensin on siis suoritettu varsin yksinkertainen törkeysarvostelu ja sitten siirretty vetoamistaakka vastaajalle ja edellytetty vielä, että vastaaja todistaa negatiivisen seikan (argumentum ad ignorantiam).

Erityisesti veropetosasioissa teko katsotaan hyvin helposti törkeäksi kaavamaisella lopputulosajattelulla, mutta seuraamuksen osalta päädytään asteikon alkupäähän (ehdollista 4–6 kk) vaikka perusmuotoisen veropetoksen asteikko yltää kahden vuoden vankeusrangaistukseen asti.

Ratkaisukäytännössä ei siis tosiasiallisesti jätetä tilaa perusmuotoisen veropetoksen seuraamusasteikolle. Käytännössä tämä johtaa siihen, että perusmuotoisen veropetoksen alle lainsäätäjän kaavailemat teot saattavat jäädä käsittelemättä perusmuotoisina.

Hovioikeuskäytännön läpikäynnin perusteella on vaikea välttyä saamasta kuvaa, että ratkaisukäytäntö – KKO:n linjauksesta ja lain sanamuodosta huolimatta – pääasiallisesti perustuu teon lopputuloksen koettuun moitittavuuteen, eikä tekoon tai laiminlyöntiin liittyviin raskauttaviin seikkoihin.

Esimerkiksi petos- tai veropetosasioissa törkeysarvostelu kytketään usein pelkästään euromääräiseen taloudelliseen hyötyyn. Tältä osin on usein viitattu korkeimman oikeuden ratkaisuihin huomattavan taloudellisen hyödyn määrästä, mutta ei niihin, joissa korkein oikeus on katsonut teon perusmuotoiseksi, vaikka taloudellinen hyöty on ollut huomattava.

Teoriassa poikkeuksen kaavamaiselle kokonaisarvostelulle muodostavat ilmeisesti ne tilanteet, jossa vastaaja pystyy torjumaan törkeysolettaman esittämällä olettamaa vastaan puhuvia seikkoja.

Rikoksen kvalifiointia ei tule jättää muutaman fraasin varaan, eikä perustaa sitä vain teon vaikutuksiin. Korkeimman oikeuden ohjeen mukaisesti kvalifiointiperusteet tulee keskusteluttaa asianosaisilla ja tuomiossa perustella asianmukaisesti.

Jos perustelut tuntuvat ontuvan, olisi syytä harkita, olisiko jutussa sittenkin kyse perusmuotoisesta teosta.     

Defensor legis.