Oikeudenhoitoon tarvitaan uudistuksia – olemme valmiita työhön

Suomen ensimmäinen oikeudenhoidon selonteko on julkaistu. Selonteko kuvaa oikeudenhoidon muuttunutta toimintaympäristöä sekä kroonisen resurssipulan aikaa, ja näiden vaikutuksia jokaisen oikeusturvan toteutumiseen.

Yksi keskeinen toimintaympäristön muutokseen vaikuttava tekijä on asioiden monimutkaistuminen. Kun kyse on oikeudenhoidosta, tämä tarkoittaa paitsi isompaa työtaakkaa kaikille asioiden parissa työskenteleville, myös oikeudenkäyntien pitkää kestoa. Oikeudenkäyntien kohtuuton pitkittyminen taas tosiasiassa haittaa oikeusturvan saatavuutta, lisää kustannuksia ja nostaa jokaisen kynnystä saada asiaansa ratkaisu oikeusteitse.

Selonteossa on kiitettävällä tavalla kartoitettu oikeudenhoidon lisäresurssitarpeita, ja tunnustettu koko 2000-luvun ajan jatkunut määrärahatason niukkuus tarpeisiin nähden. On tärkeää, että selonteossa on huomioitu esimerkiksi oikeusapupalkkioiden jälkeenjääneisyys sekä oikeusavun tulorajat, jotka vaikuttavat keskeisellä tavalla oikeusturvan saatavuuteen.

Asianajajat varmistavat päivittäin, että yksilöiden ja yhteisöjen oikeusturva toteutuu. Siksi oikeudenhoidon tulevaisuutta ei voida tarkastella ainoastaan tuomioistuinten ja syyttäjälaitoksen näkökulmasta, vaan rakenteellisella tasolla asianajajat kuuluvat osaksi oikeudenhoitoa. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti toteutuu vain, kun kaikkien eri osapuolten asema on tunnistettu ja resurssit varmistettu.

Katseet on käännettävä siihen, millaisia uudistuksia lähitulevaisuudessa tarvitaan, että jokaisella on oikeus parhaaseen mahdolliseen oikeudelliseen apuun. Tähän asianajajien valvonta ja oikeusapupalkkiot ovat keskeisiä teemoja, jotka vaativat nopeita ratkaisuja. Lisäksi on pohdittava laajemmin, mitä asianajajien riippumattomuus käytännössä tarkoittaa.

Asianajajat perustuslakiin

Selonteossa todetaan, että perustuslain muutostarpeet tulee arvioida tuomioistuinten ja muiden oikeudenhoidon toimijoiden riippumattomuuden vahvistamiseksi.

Oikeudenhoidon toimijat ovat käyneet jo pidemmän aikaa keskustelua siitä, onko perustuslakimme kriisinkestävä. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, miten oikeusvaltiomme puolustautuu järjestelmällisiä heikentämisyrityksiä vastaan. Valitettavasti Euroopastakin löytyy varoittavia esimerkkejä tilanteista, joissa tuomioistuinten riippumattomuutta ja oikeudenhoidon toimintamahdollisuuksia on kyseenalaistettu. Esimerkiksi vuoden 2022 Tuomaripäivässä apulaisoikeusasiamies Pasi Pölönen totesi, että mitä löysempää tai vähempää sääntely perustuslaissa on, sitä enemmän hallitusvallalle jää mahdollisuuksia esimerkiksi tuomioistuinten lakkauttamisiin tai niiden toimintaedellytyksiin vaikuttamiseen budjettipäätöksin.

Suomen perustuslaissa on tällä hetkellä maininnat syyttäjälaitoksesta ja tuomioistuimista. Jotta oikeudenmukainen oikeudenkäynti voitaisiin taata jokaiselle, täytyisi myös asianajajakunnan riippumattomuus vahvistaa myös perustuslain tasolla. Kansainvälisissä suosituksissa, esimerkiksi YK:n (YK:n asianajajia koskeva päätöslauselma 45/1666, 18.12.1990) ja Euroopan neuvoston tasolla (Euroopan neuvoston suositus No. R(2000)21), asianajajakunnan itsenäisyys ja riippumattomuus on lähtökohta, jota ei voi sivuuttaa.

EU-tuomioistuin on katsonut, että asianajajan on oltava riippumaton suhteessa julkiseen valtaan, muihin toimijoihin ja ulkopuolisiin (asia C-309/99, Wouters, 102 kohta). EU-tuomioistuin on myös katsonut, että käsitys asianajajakunnasta riippumattomana ja oikeudenhoidon etujen mukaisesti toimivana ammattikuntana, jota valvotaan yleisen edun nimissä asetettujen ammattieettisten ja kurinpitosääntöjen kautta, on osa unionin oikeusjärjestystä (asia C-155/79, AM & S Europe v. Komissio, 24 kohta ja asia C-550/07 P, Akzo Nobel Chemicals ja Acros Chemicals v. Komissio ym., 42 kohta).

Oikeudenhoito on kokonaisuus. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei voi toteutua ilman puolueetonta tuomioistuinta, syyttäjälaitosta sekä riippumatonta asianajajakuntaa, joka huolehtii jokaisen mahdollisuudesta täysimääräisesti puolustaa oikeuksiaan. Ei riitä, että tuomioistuimet ja syyttäjälaitos ovat valtiovallasta riippumattomia, vaan myös riippumatonta oikeudellista apua on oltava saatavilla jokaiselle.

Asianajajalain kokonaisuudistus on välttämätön

Asianajajien valvonta on tärkein elementti sen varmistamiseksi, että oikeudellinen avustaminen on laadukasta ja tapahtuu kaikkien asianajajia sitovien säännösten, kuten hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden mukaisesti. Asianajajien valvonnasta vastaa Asianajajaliiton yhteydessä toimiva itsenäinen valvontalautakunta, joka ratkaisee vuosittain noin 100 palkkioriitaa ja noin 500 valvonta-asiaa.

Asianajajien valvonta perustuu pitkälti asianajajista annettuun lakiin (496/1958). Asianajajalaki tuli voimaan 1.7.1959, minkä jälkeen sitä on muutettu 14 kertaa, mikä on vahingoittanut lain systematiikkaa ja selkeyttä. Eduskunnan lakivaliokuntakin on mietinnössään (LaVM 5/2004 vp) todennut lain epäyhtenäiseksi ja epäsystemaattiseksi, koska siihen on vuosien kuluessa lisätty yksittäisiä uusia pykäliä laajemman kokonaistarkastelun sijaan.

Tämän vuoksi Asianajajaliitto on jo 2010-luvulla tehnyt oikeusministeriölle aloitteen valvontalautakunnan kokoonpanoa ja jaostoja koskien, ja pitänyt esillä myös laajemman kokonaisuudistuksen tarpeesta. Keskeisimmät ongelmat liittyvät valvonnan resurssien riittävyyteen, sillä lain tasolla on tarkasti määritelty esimerkiksi valvontalautakunnan jaostoista, sekä yleisten asianajo-oikeudellisten kysymysten ymmärrettävyyteen. Esimerkiksi asianajosalaisuutta koskevaa sääntelyä tulisi yhdenmukaistaa ja koota yhden lain alle vastaamaan sen tosiasiallista merkityssisältöä.

Oikeusapupalkkioiden taso uhkaa oikeusturvan saatavuutta

Puhuttaessa oikeusturvan saatavuudesta, on keskusteltava rahasta. Oikeusvaltion keskeinen piirre on se, että yksilön varallisuus ei vaikuta siihen, miten hän voi huolehtia omien oikeuksiensa toteutumisesta. Kun kyse on rahasta ja oikeusturvan saatavuudesta, huomio kiinnittyy oikeusturvavakuutuksen toimivuuteen sekä oikeusavun tulorajoihin. Molemmat asettavat etenkin keskituloiset tilanteeseen, jossa oikeudenkäynnin kuluriski nousee kohtuuttomaksi. Tämä voi itsessään olla este oikeusturvan toteutumiselle.

Edellä mainittujen ohessa on puhuttava myös oikeusapupalkkioiden merkityksestä siinä, mitkä ovat yksilön mahdollisuudet puolustaa oikeuksiaan tuomioistuinprosessissa. Oikeusapupalkkion suuruus, joka siis maksetaan yksityiselle avustajalle julkisena oikeusapuna suoritetusta asianajosta, on ollut 110 euroa tunnilta vuodesta 2014 lähtien. Ongelma on ensinnäkin suuri jälkeenjääneisyys muista asianajotehtävistä maksettavaan tuntipalkkioon, johon verrattuna julkisin varoin maksettu oikeusapu maksaa jopa puolet vähemmän. Tämä voi johtaa esimerkiksi pätevän asianajopalvelun saatavuuden vaarantumiseen.

Kysymys on myös maantieteellisesti saavutettavista asianajopalveluista. Esimerkiksi siitä, mikä on syrjäseudulla toimivan, pian eläköityvän, yhden hengen toimistoa pyörittävän asianajajan mahdollisuus palkata lisätyövoimaa tilanteessa, jossa oikeusapupalkkiot ovat pääasiallinen tulojen lähde.

Asianajajat ovat valmiina uudistamaan oikeudenhoidon rakenteita

Oikeudenhoidon lisäresurssien tarve on ilmeinen. Vähintään yhtä kipeästi tarvitaan rakenteellisia uudistuksia, joilla oikeudenkäyntejä saatetaan sujuvoitettua. Kaikenlainen uudistustyö vaatii kuitenkin sekä ajallisia panostuksia että rahoitusta niiden toteuttamiseen. Asianajajaliitto on esittänyt työtapareformia, joilla voitaisiin sujuvoittaa riita- ja rikosasioiden käsittelyä ja samalla alentaa oikeudenkäyntien kustannuksia. Työtapareformin keskeiset ajatukset liittyvät siihen, että kaikki prosessiin osallistuvat tahot sitoutuvat tavoitteelliseen aikataulutukseen ja lainsäädäntö tukee tätä tehokkaampaa ajankäyttöä.

Esimerkiksi rikosasioissa syyttäjävetoiseen esitutkintaan siirtyminen mahdollistaisi sen, että syyttäjä voisi osaltaan rajata jo tutkinnan päätteeksi, mikä on asian oikeudellinen ydin. Avustajat voisivat keskittyä ottamaan kantaa vain olennaisiin kysymyksiin asiasta. Tämä voisi myös nopeuttaa syyteharkintaa, kun syyttäjä on rajannut asian oleellisiin kysymyksiin jo aiemmin.

Lisäksi olisi harkittava sellaista menettelyä, jossa asia laitettaisiin vireille kevyemmällä ennakkoilmoituksella, minkä jälkeen osapuolten kesken sovittaisiin aikatauluista. Vasta tämän jälkeen aloitettaisiin jutun varsinainen kirjallinen valmistelu kantajan haastehakemuksella.

Nämä ovat vain esimerkkejä, ja rakenteellista uudistamista löytyy mahdollisesti enemmänkin. Siksi Asianajajaliitto on valmis tarkastelemaan ennakkoluulottomasti, mitä uudistuksia oikeudenhoito vaatii nyt ja tulevaisuudessa.