Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys ei ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa

Asiassa oli kysymys siitä, oliko yliopistolain ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskevan säännöksen soveltaminen ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa tilanteessa, jossa yliopistossa opiskeleva ylioppilaskuntaan lain nojalla automaattisesti ja pakollisesti kuuluva jäsen A oli ilmoittanut haluavansa erota ylioppilaskunnasta vedoten perustuslaissa perusoikeutena turvattuun yhdistymisvapauteen sekä hänen epäyhdenvertaiseen asemaansa suhteessa ammattikorkeakoulun opiskelijoihin.

A oli pyytänyt ylioppilaskunnan hallitukselta eroa ylioppilaskunnasta ja maksamiensa jäsenmaksujen palauttamista. Ylioppilaskunnan hallitus oli hylännyt A:n pyynnön ja oikaisuvaatimuksen. A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen. A vaati lisäksi hallinto-oikeuden vastaavalla tavalla myöntävän hänelle eron ylioppilaskunnasta ja velvoittavan ylioppilaskunnan palauttamaan hänelle jäsenmaksuja.

Hallinto-oikeus totesi, että A:sta oli tullut ylioppilaskunnan jäsen yliopistolain mukaisesti, kun hänet oli otettu yliopiston opiskelijaksi ylempään korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin, eikä siinä laissa tai muuallakaan ollut säännöstä, jonka nojalla ylioppilaskunta voisi päättää ylioppilaskunnan jäsenen erosta. Ylioppilaskunnan valituksenalaisella päätöksellä ei ollut eikä olisi voitukaan sitovasti ratkaista sitä, oliko A voinut erota ylioppilaskunnasta. Vaatimus jäsenmaksun palauttamisesta oli perusteettoman edun palauttamista koskeva vaatimus, jota ylioppilaskunnan hallitus ei myöskään ollut voinut ratkaista A:ta sitovasti. Päätös ei näin ollen sisältänyt sellaista ratkaisua, josta voisi hallintolainkäyttölain (586/1996) 5 §:n 1 momentin nojalla valittaa. Hallinto-oikeus jätti A:n valituksen tutkimatta.

Hallinto-oikeus otti asian kuitenkin ratkaistavakseen hallintoriitana todeten, että A:n oikeussuhdetta ylioppilaskuntaan, joka on julkisoikeudellinen yhdistys, oli pidettävä julkisoikeudellisena oikeussuhteena. Velvollisuus kuulua ylioppilaskuntaan ja maksaa sen jäsenmaksu olivat tästä oikeussuhteesta sekä opiskelupaikan vastaanottamisesta aiheutuvia velvollisuuksia. A:n eroa koskeva vaatimus perustui perustuslaissa turvattuun yhdistymisvapauteen. Perustuslain 13 §:n 2 momentin lähtökohtana on, että jokaisella on oikeus olla kuulumatta yhdistykseen ja siten myös erota siitä. Ero yhdistyksestä tapahtuu lähtökohtaisesti henkilön tahdonilmaisun kautta. Ylioppilaskuntien kohdalla tätä oikeutta on yliopistolain 46 §:n 3 momentissa rajoitettu siten, että ylioppilaskunnan jäsenyys on säädetty opiskelijaksi ottamisen automaattiseksi ja pakolliseksi seuraukseksi. A:n hallinto-oikeuden tutkittavaksi saattamat vaatimukset koskivat olennaisesti sitä, oliko hän voinut erota ylioppilaskunnasta yliopistolaissa säädetyn estämättä. A:n vaatimuksia oli siksi tulkittava siten, että hän vaatii hallinto-oikeutta vahvistamaan hänen eronneen ylioppilaskunnasta sille osoittamallaan eroilmoituksella. Tällainen vaatimus sekä vaatimus jäsenmaksujen palauttamisesta voitiin tutkia hallintolainkäyttölain (586/1995) 69 §:n 1 momentissa (435/2003) tarkoitettuna hallintoriita-asiana.

Hallinto-oikeus hylkäsi A:n hakemuksen koskien eroa ylioppilaskunnasta ja jäsenmaksun palauttamista.

Hallinto-oikeus totesi perusteluinaan muun ohella, että perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvattu yhdistymisvapaus koskee ensisijaisesti yhdistyslain tarkoittamia niin sanottuja aatteellisia yhdistyksiä. Perustuslainsäätäjä on katsonut, ettei yhdistymisvapaus muodosta estettä perustaa julkisoikeudellisia yhdistyksiä julkista tehtävää varten ja säätää niiden jäsenyydestä lailla. Tällöinkin pakkojäsenyyteen olisi suhtauduttava pidättyvästi.

Hallinto-oikeus totesi, että ylioppilaskunnan tarkoituksena oleva opiskelijoiden yhteiskunnallisten ja sosiaalisten pyrkimysten edistäminen liittyy sen tehtävään osallistua yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Kun otetaan huomioon myös ylioppilaskunnille säädetyt julkiset tehtävät, ne eivät rinnastu yhdistyslaissa tarkoitettuihin aatteellisiin yhdistyksiin. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyydellä ei siksi voitu tässä tapauksessa katsoa puututtavan yhdistymisvapauden ydinalueeseen.

Perustuslakivaliokunta on sovellettavana olleen yliopistolain säätämisvaiheessa antanut lausunnon (PeVL 11/2009 vp), jossa se on nimenomaisesti arvioinut ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden perustuslainmukaisuutta ja hyväksynyt ehdotetun lain säätämisen tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta on tuolloin kiinnittänyt huomiota niihin laissa säädettyihin erityisiin tehtäviin, joita ylioppilaskunta hoitaa suhteessa yliopiston hallintoon sekä opintososiaalisista etuuksista päättäviin ja opiskelijan perusterveydenhuollosta vastaaviin tahoihin nähden ja katsonut näiden muodostavan riittävän perusteen ylioppilaskunnan pakkojäsenyydelle. Hallinto-oikeus totesi, että nämä ylioppilaskunnan tehtävät olivat pysyneet samoina lukuun ottamatta sen opintososiaalisiin etuuksiin liittyviä tehtäviä, jotka ovat poistuneet opintotukilautakuntien lakkauttamisen myötä. Kyseisen lausunnon antamisajankohtana ammattikorkeakouluopiskelijoiden kuuluminen opiskelijakuntaan on ollut vapaaehtoista, joten korkeakouluopiskelijoiden tältä osin erilainen asema on ollut lausuntoa annettaessa tiedossa.

Hallinto-oikeus totesi, että ylioppilaskunnat erosivat ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista muun ohella siten, että ylioppilaskunnilla on asema osana yliopistoja, joiden itsehallinto on suojattu perustuslaissa. Lisäksi ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien tehtävät erosivat toisistaan opiskelijoiden perusterveydenhuoltoon osallistumisen osalta. Tähän nähden ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien erilaiselle asemalle oli perusteet. Opiskelijoiden terveydenhuollon järjestelyjä muuttava laki korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollosta (695/2019) ei ollut vielä tullut voimaan, eikä tuolla lailla tai perustuslakivaliokunnan sitä koskevasta hallituksen esityksestä antamalla lausunnolla (PeVL 33/2018 vp) ollut vaikutusta tämän asian arviointiin.

Hallinto-oikeus totesi, että A:n yhdistymisvapauteen kohdistuva rajoitus perustui eduskunnan säätämään lakiin ja sille oli ollut hyväksyttävät perusteet. Rajoitus ei ulottunut yhdistymisvapauden ytimeen.

Edellä mainituilla perusteilla yliopistolain pakkojäsenyyttä koskevan säännöksen soveltamisen ei voitu tässä tapauksessa katsoa olevan ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Hallinto-oikeus ei voinut jättää yliopistolain säännöstä soveltamatta. A:n ei siten voitu katsoa eronneen ylioppilaskunnasta. Koska A oli ollut ylioppilaskunnan jäsen, hänen oli yliopistolain mukaan tullut maksaa ylioppilaskunnan määräämä jäsenmaksu. Maksu ei ollut ollut perusteeton. Siten hakemus oli hylättävä myös maksua koskevan vaatimuksen osalta.