Rangaistusluonteista veronkorotusta ei voitu määrätä lapselle, joka ei itse vastannut veroilmoituksen antamisesta

A oli omistanut 45 prosenttia X
Oy:n osakkeista. Verohallinto oli toimittanut A:lle verovuotta 2012
koskevan esitäytetyn veroilmoituksen, mutta tätä ei ollut palautettu
Verohallinnolle. A oli ollut 13-vuotias, kun esitäytetty veroilmoitus
oli tullut palauttaa. X Oy:ssä oli sittemmin toimitettu verotarkastus,
jossa oli todettu, että X Oy oli antanut A:lle peiteltyä osinkoa. A:n
verotusta verovuodelta 2012 oli tämän vuoksi oikaistu hänen vahingokseen
niin, että hänen tuloihinsa oli lisätty peitellyn osingon määrä ja
hänelle oli määrätty verotusmenettelystä annetun lain 32 §:n 3 momentin
(1079/2005) nojalla veronkorotusta 720 euroa.

Korkein
hallinto-oikeus totesi, ettei A ollut alaikäisenä itse vastuussa
veroilmoituksensa antamisesta, vaan tehtävä oli verotusmenettelystä
annetun lain 9 §:n mukaan kuulunut hänen holhoojilleen eli edunvalvojina
toimineille vanhemmilleen, joita A ei ollut voinut valita ja joiden
toimintaan hän ei ollut voinut vaikuttaa. Kun otettiin lisäksi huomioon,
että verotusmenettelystä annetun lain 32 §:n 3 momentti oli
syyllisyysarviointia edellyttävä rangaistuksen luonteinen säännös, sen
mukaista seuraamusta ei voitu määrätä muulle kuin syylliseksi
arvioidulle. Säännöstä ei siten voitu tulkita niin, että alaikäiselle
verovelvolliselle määrättäisiin lainkohdan mukainen seuraamus yksinomaan
hänen edunvalvojansa toiminnan perusteella.

Verotusmenettelystä
annetun lain 32 §:n 2 momentin (907/2001) soveltuvuuden osalta korkein
hallinto-oikeus katsoi, että lainkohdan sanamuotoa, jossa viitataan
verovelvolliseen sellaisena tekijänä, joka on antanut virheellisen tai
vaillinaisen veroilmoituksen, voitiin tulkita lähtökohtaisesti niin,
että se kattoi verovelvollisen oman menettelyn lisäksi myös tämän
edustajan menettelyn. Siten veronkorotus voitiin määrätä
verotusmenettelystä annetun lain 32 §:n 2 momentin perusteella 200 euron
suuruisena. Verovuosi 2012. Äänestys 3+1-3.