Toimintaohjeita ei saa käyttää kehitysvammaisen yhteydenpidon rajoittamistarkoituksessa

KHO:2018:8

Kehitysvammaisten erityishuolto – Tapaamisia koskeva toimintamalli – Yhteydenpidon rajoittaminen – Asian tutkiminen tuomioistuimessa – Laissa sääntelemätön rajoitus

Kehitysvammaisen täysi-ikäisen
henkilön B:n äiti ja edunvalvoja A oli valituksessaan
hallinto-oikeudelle esittänyt, että hänen ja tahdostaan riippumatta
erityishuollon toimintayksikköön määrätyn B:n välistä yhteydenpitoa
rajoitettiin kehitysvammapsykiatrian yksikön palvelupäällikön
allekirjoittaman tapaamisia koskevaksi toimintamalliksi otsikoidun
asiakirjan perusteella. Hallinto-oikeus jätti A:n valituksen tutkimatta,
koska rajoitustoimenpiteiden käyttämisestä ei ollut tehty
hallintolainkäyttölain 5 §:n 1 momentissa tarkoitettua valituskelpoista
päätöstä. Hallinto-oikeuden päätöksen mukaan siihen sai hakea muutosta
valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Korkein
hallinto-oikeus oikaisi hallinto-oikeuden päätökseen liitetyn
valitusosoituksen, käsitteli valituksen valituslupahakemuksena ja myönsi
valitusluvan.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, vastaavalla
tavalla kuin vuosikirjaratkaisussaan KHO 2013:142, että
hallinto-oikeuden olisi tullut tutkia valittajan vaatimukset, vaikkei
toimintamallia voitukaan pitää valituskelpoisena päätöksenä. Korkein
hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja otti asian
välittömästi tutkittavakseen.

Lainsäädännössä
yhteydenpidon rajoittamisesta oli säädetty muun ohella lastensuojelulain
62 ja 63 §:ssä sekä mielenterveyslain 22 j §:ssä. Tällaisen
rajoitustoimenpiteen käyttäminen oli mainituissa laeissa erikseen
sallittu tietyillä edellytyksillä. Rajoituspäätöksiin sai
lastensuojelulain 90 §:n 1 momentin ja mielenterveyslain 24 §:n 1
momentin mukaan hakea muutosta valittamalla.

Korkein
hallinto-oikeus katsoi, että erityishuollossa olevien henkilöiden kanssa
tapahtuvaa yhteydenpitoa ja heidän luokseen toimintayksikköön tehtäviä
vierailuja varten oli sinänsä mahdollista laatia yleisiä ohjeita, joilla
pyrittiin muun ohella turvaamaan vierailujen ja muun yhteydenpidon
turvallisuus sekä varmistamaan, että vierailut ja muu yhteydenpito eivät
aiheuttaneet haittaa tai vaaraa erityishuollossa olevalle henkilölle.
Ohjeita ei kuitenkaan saanut käyttää yhteydenpidon
rajoittamistarkoituksessa.

Samoin selvää oli, että myös
kehitysvammaisten erityishuollossa yhteydenpidon rajoittaminen voi
sinänsä olla tietyissä tilanteissa perusoikeusjärjestelmän kannalta
hyväksyttävistä syistä välttämätöntä. Kun otettiin huomioon perustuslain
10 §:n 1 momentti ja ihmisoikeussopimuksen 8 artikla, tällaisen
rajoittamisen tuli perustua lakiin ja täyttää perus- ja ihmisoikeuksien
yleiset rajoittamisedellytykset. Kehitysvammaisten erityishuollosta
annetussa laissa, sellaisena kuin se oli lain 381/2016 voimaantulon
jälkeen, ei kuitenkaan ollut säädetty mahdollisuudesta rajoittaa
erityishuollossa olevan henkilön ja hänen läheistensä yhteydenpitoa.

Toimintamalli
sisälsi muualla lainsäädännössä omaksuttuja yhteydenpidon rajoittamista
vastaavia seikkoja muun ohella siltä osin kuin toimintamallissa oli
todettu, että vierailuista oli ilmoitettava etukäteen, vierailujen
pituutta rajoitettiin, vierailuja valvottiin, sekä rajoitettiin aikaa,
jolloin puheluita voitiin soittaa. Toimintamallia oli esitetyn
selvityksen mukaan myös käytetty yhteydenpidon rajoittamiseen.

Toimintamallilla
oli siten tosiasiallisesti puututtu A:n ja B:n yksityiselämän ja
perhe-elämän suojaan. Kysymys oli myös laissa sääntelemättä jääneestä
rajoitustoimenpiteestä. Korkein hallinto-oikeus katsoi näin ollen, että
palvelupäälliköllä ei ollut ollut oikeutta rajoittaa A:n ja B:n välistä
yhteydenpitoa toimintamallissa tarkoitetuilla tavoilla. Yhteydenpidon
rajoitusten laissa sääntelemättömyyden vuoksi asiassa ei ollut
edellytyksiä tuomioistuimessa tarkemmin ratkaista, mitkä rajoitukset
tapauksessa olisivat saattaneet olla perusoikeusjärjestelmän kannalta
hyväksyttäviä ja välttämättömiä.

Ks. myös KHO 2013:142 ja KHO 2017:132

• KHO:2018:8