Tuomioistuinten ratkaisuissa merkittäviä alueellisia eroja

Väitös rikos- ja prosessioikeuden ja rikollisuuden tutkimuksen alalta, HTM Mika Sutela

Suomen yleisten tuomioistuinten – käräjäoikeudet, hovioikeudet ja
korkein oikeus – ratkaisutoiminnassa luotetaan vakiintuneeseen
oikeuskäytäntöön, mutta tästä huolimatta oikeudellisessa päätöksenteossa
on havaittavissa alueellisia eroja, osoittaa hallintotieteiden maisteri
Mika Sutelan väitöstutkimus.

Sutelan
tutkimuksen tavoite oli tuottaa tietoa siitä, kuinka yhdenmukaista
oikeudellinen päätöksenteko on Suomessa, sekä niistä tekijöistä, jotka
tilastollisesti vaikuttavat rangaistuksen määräämiseen erityisesti
törkeissä rattijuopumusrikoksissa.

Tilastollisen analyysin
keskeinen kysymys oli, onko suomalaisten tuomioistuinten välillä
havaittavissa systemaattisia eroja seuraamusten ankaruudessa. Näin
tutkimus pyrki pääsemään kiinni niihin lainsäädännön ulkopuolisiin
tekijöihin, jotka saattavat vaikuttaa tuomioiden ankaruuteen.
Tutkimuksessa vahvimpina ns. ei-oikeudellisina tekijöinä nousivat esiin
alueellisuus ja muutoksenhaussa muutosta hakeva taho.

Helsingin ja Keski-Suomen käräjäoikeuksissa eriävät vankeuskäytännöt

Sutela havaitsi käräjäoikeuskohtaisia eroja törkeistä rattijuopumusrikoksista annettujen tuomioiden rangaistuslajien jakaumissa.

Tyypillisesti
törkeästä rattijuopumuksesta tuomittu rangaistus oli 60 vuorokauden
ehdollinen vankeus ja sen oheen tuomittu 30 päiväsakon sakkorangaistus.

Tutkimuksen
mukaan Helsingin käräjäoikeudessa tuomittiin pääsääntöisesti ehdollista
vankeutta oheissakon kanssa, jopa uusijoille. Sen sijaan Kymenlaakson
käräjäoikeudessa uusija ei koskaan selvinnyt ehdollisella tuomiolla.
Keski-Suomen käräjäoikeudessa puolestaan jopa ensikertalaisille
tuomittiin ehdotonta vankeutta. Keski-Suomen käräjäoikeuden
rangaistuskäytäntö vaikuttaa myös yleisesti ottaen tavallista
ankarammalta.

Törkeästä rattijuopumuksesta tuomittiin ehdollista
vankeutta ja sen ohessa sakkoa lähes aina paitsi Pohjois-Karjalan (ent.
Joensuun) käräjäoikeudessa, jossa oheissakon käyttöaste on ollut muuta
maata alhaisempi. Kaikissa käräjäoikeuksista Etelä-Karjalan käräjäoikeus
on ollut aktiivisin oheissakon käytössä. Yksi selitys Pohjois-Karjalan
suhteellisesti alhaiselle oheissakon käyttöasteelle voi olla se, että
Joensuussa oheissakkoa ei tuomita sellaisille syytetyille, joilla ei ole
säännöllisiä tuloja tai eläkettä, ja säännöllistä tuloa nauttivillekin
ainoastaan uusimistapauksissa.

Tutkimuksen mukaan vaikuttaa
sille, että oikeuskäytännössä ehdollisesta vankeudesta ja oheissakosta
yhdessä on syntynyt uusi rangaistuslaji, jota käytetään säännöllisesti
nimenomaan törkeässä rattijuopumuksessa.

Tutkimus selvitti
lisäksi muun muassa syyttäjien vaatimusten ja annettujen tuomioiden
vastaavuutta törkeissä rattijuopumustapauksissa. Tutkimusaineistossa
mukana olleista seitsemästä käräjäoikeudesta yhdessä, Keski-Suomen
käräjäoikeudessa, lähes kolmannes tuomioista lieveni siitä, mitä
syyttäjä oli esittänyt.

Sutelan mukaan rangaistuskäytäntöjen
eroihin voivat vaikuttaa muun muassa paikalliset ja alueelliset tavat ja
perinteet, mutta tarkkoja syitä eroihin on vaikea todentaa.

Muutoksenhaussa eroja hovioikeuspiirien sisällä

Oikeudellisen
päätöksenteon alueellinen epäyhtenäisyys näkyi myös käräjäoikeuden
ratkaisun muutoksenhaussa hovioikeuteen. Törkeissä rattijuopumusasioissa
valituksen menestymiseen valittajan kannalta on ainakin ennen vuonna
2011 voimaan tullutta jatkokäsittelylupajärjestelmää vaikuttanut
käräjäoikeus, jonka tuomiosta on valitettu.

Tutkimuksen mukaan
muutoshakemuksen menestymismahdollisuudet ovat suhteellisen heikot, kun
hakijana on yksityinen henkilö, joka on syyllistynyt törkeään
rattijuopumukseen ajettuaan henkilöautolla voimakkaassa
päihtymystilassa. Sen sijaan todennäköisyys ratkaisun muuttumiselle
kasvaa huomattavasti, kun muutosta hakee viranomaistaho, esimerkiksi
syyttäjä, tai jos yksityinen muutosta hakeva henkilö on syyllistynyt
törkeään rattijuopumukseen jollakin muulla moottoriajoneuvolla.

Tutkimus
tarkasteli myös vuonna 2011 voimaan tulleen
jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamiskäytäntöjä vuosina 2011–2013.
Jatkokäsittelylupahakemusten hylkäävien ratkaisujen osuuksissa kaikista
hovioikeuksien ratkaisuista oli eroja sen mukaan, minkä käräjäoikeuden
ratkaisuun lupaa haettiin. Tulos osoitti, että hovioikeuspiirien sisällä
oli eroja: Helsingin hovioikeudessa Tuusulan käräjäoikeuden ratkaisuja
koskeneita jatkokäsittelylupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli noin
kolmannes kaikista ratkaisuista, mutta Helsingin käräjäoikeuden
ratkaisuja koskeneita lupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli ainoastaan
vajaa neljännes kaikista ratkaisuista.

Lisäksi Vaasan
hovioikeudessa Keski-Suomen käräjäoikeuden ratkaisuja koskeneita
jatkokäsittelylupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli noin neljännes
kaikista ratkaisuista, mutta Pohjanmaan käräjäoikeuden ratkaisuja
koskeneita lupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli 15 prosenttia
kaikista ratkaisuista.

Tutkimuksen tilastollisissa analyyseissä
hyödynnettiin sekä tapaustasoista tuomioistuinten aineistoa että
Tilastokeskuksen virallisia rangaistustilastoja vuosilta 2005–2013.
Vastaavaa empiiristä oikeustutkimusta on tehty vähän Suomessa.

Hallintotieteiden maisterin Mika Sutelan rikos- ja prosessioikeuden ja rikollisuuden tutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja Arbitrium an decisio – Oikeudellisen päätöksenteon yhtenäisyys yleisissä tuomioistuimissa tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjinä toimivat dosentti Jussi Pajuoja Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta ja dosentti Mikko Aaltonen Helsingin yliopistosta sekä kustoksena professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta.

• Tuomioistuinten ratkaisuissa merkittäviä alueellisia eroja