Hovioikeuden päätös ajokiellon pituudesta uusijan kohdalla

THO:2016:1

Ajokielto

– – – Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2014:43 ilmenee, että myös sellainen
epäilty, joka on törkeään rattijuopumukseen syyllistyessään ollut
tuomioistuimen määräämässä ajokiellossa, voidaan ajokorttilain 70 §:n
nojalla määrätä väliaikaiseen ajokieltoon, jos hän on voimassa olleesta
ajokiellosta huolimatta ajokorttilain 3 §:n 1 kohdassa tarkoitettu
ajo-oikeuden haltija. Tällöin väliaikainen ajokielto on otettava
ajokorttilain 66 §:n 5 momentin mukaisesti vähennyksenä huomioon
määrättäessä vastaajalle tuomioistuimessa ajokieltoa pääasiaratkaisun
yhteydessä.

Poliisikäytäntö sen suhteen, sovelletaanko edellä
mainitusta korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevää oikeusohjetta
siten, että vastaaja määrätään kerrotunlaisissa tilanteissa
väliaikaiseen ajokieltoon vai ei, ei ilmeisesti ole täysin yhtenäinen.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa – kuten ajokorttilain 70 §:n 1 momentin 1
kohdassakaan – ei ole lausuttu, että väliaikainen ajokielto tulee
määrätä, vaan että se voidaan määrätä.

Nyt esillä olevassa
tapauksessa saatu selvitys viittaa siihen, että poliisi on tulkinnut
kysymyksessä olleen tilanne, jossa ei ole ollut edes mahdollista määrätä
väliaikaista ajokieltoa. Tätä tukee myös käräjäoikeuden perustelu,
jonka mukaan A:ta ei ollut määrätty väliaikaiseen ajokieltoon sen
vuoksi, että tällä ei ollut ollut ajo-oikeutta. Edellä mainittu
korkeimman oikeuden ratkaisu huomioon ottaen estettä väliaikaisen
ajokiellon määräämiselle ei kuitenkaan tosiasiassa olisi ollut.

Korkeimman
oikeuden ratkaisusta 2014:42 ilmenee, että ajokorttilain 66 §:ssä
säädettyjä, ehdottomiksi tarkoitettuja ajokiellon vähimmäiskestoja ei
voida alittaa sillä perusteella, että vastaaja olisi voitu määrätä
väliaikaiseen ajokieltoon, jos häntä ei siihen kuitenkaan ollut
määrätty. Ratkaisussa on tätä laajemminkin katsottu, ettei ajokiellon
kestosta määrättäessä ole perusteltua ottaa huomioon myöskään muita
rikoksia, joiden perusteella poliisimies olisi voinut määrätä
kuljettajan väliaikaiseen ajokieltoon näin kuitenkaan tekemättä.
Toisaalta ratkaisussa on myös toistettu ratkaisun 2007:98 perusteluissa
ollut lausuma siitä, että ajokiellon mittaaminen riippuu monista
harkinnanvaraisista seikoista.

A:n aikaisempi ajokielto on
päättynyt 23.9.2014. Sen jälkeen hän on ollut käräjäoikeuden tuomioon
16.12.2015 asti eli lähes 15 kuukautta syyttäjänkin lausumin tavoin
tosiasiassa ilman ajo-oikeutta. Hän on kuitenkin tuolloinkin ollut
ajokorttilain 3 §:n 1 kohdan merkityksessä ajo-oikeuden haltija. Mikäli
hän olisi 23.9.2014 jälkeen pyrkinyt saamaan ajokortin haltuunsa, hänet
olisi todennäköisesti määrätty rikosepäilyn 30.8.2014 nojalla
väliaikaiseen ajokieltoon, joka olisi ajokorttilain 66 §:n 5 momentin
nojalla tullut otettavaksi ajokiellon kestossa huomioon.

Edellä
lausutut, vastaajan kannalta sattumanvaraisiksi katsottavat
viranomaistoimintaan liittyvät seikat huomioon ottaen hovioikeus päätyy
A:n teonaikaisesta korkeasta veren alkoholipitoisuudesta huolimatta
siihen, että ajokiellon kesto lyhennetään ajokorttilain 66 §:n 1
momentin 1 c kohdan mukaiseen vähimmäiskestoon eli kuuteen kuukauteen.
Tähän nähden ja koska edellä todetuin tavoin ajokiellon vähimmäiskestoa
ei voida alittaa, ajokorttilain 66 §:n 4 momentin mukaisilla perusteilla
ei näin ollen ole vaikutusta ajokiellon pituuteen.

Hovioikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee tuomiolauselmasta.

Tuomiolauselma

A määrätään ajokieltoon.

Ajokiellon viimeinen voimassaolopäivä on 15.6.2016.

Käräjäoikeuden määräämää ajokieltoa on lyhennetty.