Lausunto lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan lainsäädännön uudistamisesta

Dnro 05/2016

Lausuntopyyntönne: OM 31/41/2015, 26.1.2016

LAPSEN HUOLTOA JA TAPAAMISOIKEUTTA KOSKEVAN LAINSÄÄDÄNNÖN UUDISTAMINEN

Asianajajaliitto (jäljempänä ”Asianajajaliitto”) on saanut oikeusministeriöltä 26.1.2016 päivätyn lausuntopyynnön lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan lainsäädännön uudistamisesta. Asianajajaliitto lausuu esityksen johdosta seuraavaa.

2. Lapsen tapaamisoikeus

2.1. Vuoroasumisjärjestelyt

Oikeuskäytännössä vuoroasuminen on voitu vahvistaa yleensä vain sellaisissa tilanteissa, joissa lapsen vanhemmat ovat asiasta yksimielisiä. Vuoroasumisen on katsottu edellyttävän vanhempien välistä toimivaa yhteistyötä. Vuoroasumisen tulee kuitenkin aina palvella lapsen etua eikä vanhempien välisen tasa-arvon toteutumista. Tästä syystä tuomioistuimen on vuoroasumissopimusta vahvistaessaan otettava huomioon asumisjärjestelyn vaikutukset lapsen edun kannalta.

Lapsenhuoltolakiin sisältyviä säännöksiä lapsen tapaamisoikeudesta on tarpeen täsmentää siten, että laissa säädetään niistä seikoista, jotka erityisesti on otettava huomioon vuoroasumisesta määrättäessä. Oikeuskäytännössä näitä seikkoja ovat vanhempien välisen vuorovaikutuksen ohella asumisjärjestelyn vaikutukset lapsen olosuhteisiin, kuten päiväkotiin tai kouluun sekä muuhun sosiaaliseen ympäristöön. Yleensä on katsottu pienen lapsen perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteen kehittymisen edellyttävän sitä, että hänen lähihuoltajansa ei jatkuvasti vaihdu. Vuoroasumista ei ole pidetty lapsen edun mukaisena ratkaisuna myöskään tilanteissa, joissa lapsi tarvitsee erityistä tukea tai vakautta (Helsingin HO 9.12.2015, ei lainvoimainen).

Oikeuskäytännössä vanhemmat voivat tehdä keskenään täytäntöönpanokelpoisen yksityisoikeudellisen sopimuksen siitä, kuinka lapsilisät tai muut perhe-etuudet vuoroasumisjärjestelyssä jaetaan vanhempien kesken. Mikäli sopimukseen ei päästä, voi sosiaalietuuksia koskevan lainsäädännön jäykkyys estää vuoroasumisratkaisuun pääsemisen sellaisessakin tapauksessa, jossa se muutoin voisi olla lapsen edun mukainen ratkaisu. Tästä syystä on tarpeellista muuttaa lainsäädäntöä siten, että lapsilisien ja muiden perhe-etuuksien jakaminen vanhempien kesken on mahdollista esimerkiksi elatuskyvyn mukaisessa suhteessa.

2.2 Säännökset tuetuista ja valvotuista tapaamisista

Oikeuskäytännössä tapaamiset määrätään valvotuiksi tai tuetuiksi tilanteissa, jossa etävanhemman ja lapsen väliseen yhteydenpitoon on syystä tai toisesta muodostunut pidempiaikainen katkos. Tapaamiset määrätään tuetuiksi tai valvotuiksi myös, jos se on lapsen turvallisuuden kannalta tarpeen tai jos normaalitapaamisia ei vanhemman asuin- tai muiden elinolosuhteisen vuoksi voida toteuttaa.

Valvottujen tai tuettujen tapaamisten tarkoituksena on luoda edellytykset sille, että lapsi voisi turvallisissa olosuhteissa tutustua etävanhempaansa. Kysymyksessä on lähes aina väliaikaisratkaisu. Oikeuskäytännössä on yleistä, että tapaamiset määrätään toteutumaan porrastetusti siten, että valvottujen tapaamisten jälkeen siirrytään vähitellen ns. normaaleihin tapaamisiin etävanhemman luona.

Lapsenhuoltolaki ei sisällä säännöksiä tapaamisoikeutta koskevan määräyksen määräaikaisuudesta. Lapsenhuoltolakia on tarkennettava siten, että lapsen tapaamisista voidaan päättää määräajaksi, jolloin tuen tai valvonnan tarve arvioitaisiin tietyn ajan jälkeen uudelleen. Mikäli lapsen ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen kehitystä ei tapaamismääräystä annettaessa voida ennakoida, on oikeuskäytännössä jouduttu turvautumaan useisiinkin perättäisiin väliaikaismääräyksiin.

Oikeuskäytännössä esiintyy myös tilanteita, joissa tapaamiset on määrätty vastoin niiden alkuperäistä tarkoitusta olemaan voimassa toistaiseksi. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi jos vanhempi on syyllistynyt lapsikaappaukseen tai muuhun lapsen kaltoinkohteluun ja pelkona on, että hän tulee uusimaan tekonsa. Vanhemman oikeusturvan kannalta on perusteita sille, että tapaamismääräys otetaan tietyn määräajan jälkeen uudelleen käsiteltäväksi ilman, että vanhemman on itse haettava määräykseen muutosta.

2.3. Muiden kuin vanhempien tapaamisoikeus

Lapsenhuoltolaki perustuu vallitsevaan perhekäsitykseen, joka Suomessa on pitkälti rakentunut niin kutsutun ydinperheen varaan. Laissa on huomioitu vain lapsen oikeus tavata ja ylläpitää suhdetta siihen vanhempaansa, jonka luona hän ei asu. Oikeuskäytännössä erotilanteissa tulee esiin tapauksia, joissa lähivanhempi ei aktiivisesti tue lapsen suhdetta etävanhemman sukulaisiin, jolloin vaarana on, että lapselle merkitykselliset ihmissuhteet katkeavat vanhempien eron myötä. Sama koskee tilannetta, jossa ns. uusperhe hajoaa, jolloin lapsen ns. sosiaalisella vanhemmalla tai uusperheen muilla jäsenillä ei ole oikeudellisia keinoja ylläpitää suhdetta lapseen.

Tapaamisoikeuden laajentaminen koskemaan muitakin lapselle läheisiä henkilöitä kuin lapsen vanhempaa on sinänsä perusteltua. Varsinainen kysymys liittyy kuitenkin tapaamismääräyksen täytäntöönpanokelpoisuuteen. Mikäli määräys ei ole täytäntöönpanokelpoinen, se on helposti oikeudellisten sanktioiden puuttuessa sivuutettavissa. Toisaalta ei ole lapsen edun mukaista, jos tapaamisoikeus isovanhempiin, muihin sukulaisiin tai entisen uusperheen jäseniin nähden aiheuttaa jatkuvia tapaamisoikeuden täytäntöönpanoriitoja. Vaikka katkokset sukulaisiin tapahtuvat useimmiten erotilanteissa, esiintyy käytännössä myös tapauksia, joissa vanhemmalla on ylipäätään huonot suhteet omiin vanhempiinsa. Tämä voi heijastua lapseen siten, että yhteyttä isovanhempiin ei juuri ole. Tällaisissa tapauksissa täytäntöönpanokelpoisen tapaamisoikeuden vahvistaminen olisi omiaan johtamaan lapsen edun vastaiseen lojaliteettiristiriitaan.

Lapsenhuoltolain 10 §:n mukaan huoltoratkaisuun vaikuttaa muun muassa se, miten lapsen tapaamisoikeus etävanhempaan vastaisuudessa toteutuu. Lapsenhuoltolakia on tarkennettava tältä osin siten, että huoltoratkaisun sisältöön tulisi vaikuttamaan lähivanhemman kyky ylipäätään ylläpitää lapselle tärkeiden ihmissuhteiden säilymistä. Oikeuskäytännössä tämä on jo yksi varteenotettava seikka vanhempien välisessä huoltajakykyvertailussa.

2.4. Tapaamisoikeuden toteutuminen

a) Vieraannuttaminen ja muut tapaamisen toteutumiseen liittyvät vaikeudet

Oikeuskäytännössä ns. vieraannuttaminen näyttäytyy lähinnä tilanteissa, joissa vanhempi, jonka luona lapsi asuu, syystä tai toisesta alkaa etäännyttää lasta etävanhemmasta estämällä lapsen ja toisen vanhemman välistä yhteydenpitoa. Lastenhuoltolain 10 §:n mukaan vanhempien välisessä huoltajakykyvertailussa otetaan jo nyt huomioon se, miten tapaamisoikeus etävanhempaan toteutuu vastaisuudessa. Oikeuskäytännössä ei tiettävästi ole tapausta, jossa asumisen siirtoa olisi pelkästään tällä perusteella hyväksytty, mikäli lapsen olosuhteet vieraannuttajavanhemman luona muutoin eivät vaarannu. Lapsenhuoltolain 10 § on näissä tilanteissa jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi.

Nykytilan vallitessa tuomioistuimen keinovalikoima on puutteellinen tilanteissa, joissa vanhemman käytöksen perusteella syntyy selvä epäily lapsen etäännyttämisestä. Vieraannuttajavanhempi yleensä kieltäytyy perheneuvola- tai muusta ulkopuolisesta ammattiavusta, jossa todelliset syyt vanhemman käytökselle voitaisiin löytää ja niihin puuttua. Lapsenhuoltolakiin tulee lisätä säännöksiä, joiden perusteella vanhempi voitaisiin määrätä velvolliseksi ottamaan vastaan yhteiskunnan tarjoamaa perheneuvola- tai muuta ammattiapua vanhemmuuden arvioimiseksi.

Lastensuojelu ei nykytilan vallitessa puutu lapsen tapaamisesta aiheutuviin riitoihin. Lapsen asumisen siirto tilanteissa, joissa lapsen olosuhteet vieraannuttamisen seurauksena ovat vakiintuneet vieraannuttajavanhemman luokse, merkitsevät olennaista muutosta lapsen olosuhteisiin. Siirto voi edellyttää lapsen sijoittamista tietyksi sopeutumisajaksi perheen ulkopuolelle. Tuomioistuimen ja lastensuojelun välistä yhteistoimintaa olisi näissä tilanteissa perusteltua kehittää.

Etäännyttämisessä saattaa olla kyse myös vieraannuttajavanhemman psyykkisistä ongelmista, joihin kriminalisoinnilla tuskin voidaan ennaltaehkäisevästi tehokkaasti vaikuttaa. Lisäksi vieraannuttamisen käsite on siinä määrin tulkinnanvarainen, että ilmiön määrittely tietyn tunnusmerkistön mukaiseksi kohtaisi varmuudella vaikeuksia. Lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä olisi pikemminkin keskityttävä vieraannuttamisen tunnistamiseen ja sen syiden arvioimiseen sekä nykyistä selkeämmin tiedostettava ilmiön haitalliset vaikutukset lapsen terveen psyykkisen kehityksen kannalta. Vieraannuttamiselle on annettava tosiasiallista merkitystä huoltoratkaisuissa.

Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanoa tulee tehostaa. Oikeuskäytännössä uhkasakko on osoittautunut tehottomaksi eikä etenkään tapaamisten täytäntöönpanossa noutoja juurikaan toteuteta. Tuomioistuimella tulisi olla sovittelumenettelyä nopeammat ja tehokkaammat keinot puuttua tapaamisten toteutumatta jäämiseen, jotta tahallisiin tapaamisoikeuden loukkauksiin voidaan mahdollisimman pikaisesti puuttua.

b) Lapsen asuinpaikan muuttaminen (relocation)

Lapsen asuinpaikan valinta on käytännössä yksi keskeisimmistä huoltajalle kuuluvista oikeuksista, josta lähihuoltajuudesta erotettu vanhempi ei useinkaan halua luopua. Yksinhuoltajana oleva lähivanhempi voi muuttamalla lapsen asuinpaikan hankaloittaa lapsen ja etävanhemman yhteydenpitoa tai pahimmassa tapauksessa estää tapaamisoikeuden toteutumisen kokonaan. Toisaalta oikeuskäytännössä on jouduttu pohtimaan, missä määrin yhteishuoltajalla on velvollisuus sietää epämukavuutta asuinpaikan valinnan suhteen esim. tilanteessa, jossa syntyy tarve muuttaa työn vuoksi toiselle paikkakunnalle.

Euroopan neuvoston suositusten mukaisten lapsen asuinpaikan muuttamista koskevien menettelysääntöjen lisäämiselle lapsenhuoltolakiin on selkeä tarve.

2.5. Vastuu lapsen tapaamiskustannuksista

Lapsenhuoltolaissa ei ole säännöksiä lapsen tapaamisoikeudesta aiheutuvien kustannusten jakamisesta vanhempien kesken. Asia on oikeuskäytännön varassa. Oikeusministeriön ohjeessa lapsen elatusavun suuruuden arvioimiseksi (2007:2) on joitakin ohjeita tapaamiskustannusten vaikutuksesta elatusavun suuruuteen. Kaikissa tilanteissa tämä ohjeistus ei ole riittävä. Oikeuskäytännössä esiintyy yhä useammin tilanteita, joissa lapsen vanhemmat asuvat eri maissa, jolloin tapaamiskustannukset muodostuvat tavanomaista suuremmiksi. Lapsenhuoltolakiin on tarpeen ottaa tapaamiskustannuksia koskeva säännös.

3. Oikeudenkäyntimenettely

3.1. Oikeudenkäynnin nopeuttaminen

Oikeuskäytännössä riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (94/2011) 10 §:n mukainen määräaika on osoittautunut toimivaksi. Ongelmana on, että mikäli sovittelu ei tuota tulosta ja asia siirtyy normaaliin tuomioistuinkäsittelyyn mahdollisine olosuhdeselvittelyineen, voi asian käsittelyn kokonaiskesto muodostua asianosaisten kannalta kohtuuttoman pitkäksi. On etsittävä keinoja oikeudenkäyntien nopeuttamiseksi.

3.2. Sosiaaliviranomaisen selvityksen hankkiminen

a) Määräaika sosiaaliviranomaisen selvitykselle

Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevien olosuhdeselvitysten kestoon olennaisesti vaikuttava seikka on edelleenkin sosiaaliviranomaisen tekemien olosuhdeselvitysten viipyminen. Oikeuskäytännössä ei ole harvinaista, että jo sovittua käsittelypäivää joudutaan olosuhdeselvityksen viivästymisen vuoksi siirtämään. Olosuhdeselvityksen aikana lapsen olosuhteet ehtivät monesti vakiintumaan sen vanhemman luokse, jolle lapsi on väliaikaismääräyksellä määrätty asumaan. Tämä seikka on omiaan tosiasiallisesti vaikuttamaan lopullisen huoltoratkaisun sisältöön. Tilanteen parantamiseksi on syytä harkita säännöstä sosiaaliviranomaisen selvityksen laatimiselle asetettavasta määräajasta.

b) Olosuhdeselvityksen hankkiminen kunnan ostopalveluna

Laajan olosuhdeselvitysten ohella tuomioistuimella tulisi olla mahdollisuus hankkia rajoitettu tiettyä asiaa koskeva ns. pikaselvitys. Tällainen selvitys voitaisiin ulottaa koskemaan esimerkiksi lapsen mielipiteen selvittämistä tai vanhemman huoltajakyvyn arvioimista. Oikeuskäytännössä aktiivisemmat tuomarit hankkivat jo nyt oma-aloitteisesti selvitystä esimerkiksi lastensuojeluviranomaisilta. Asiaa käsittelevällä tuomarilla ja asianosaisilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa olosuhdeselvityksen sisältöön vaikkapa tilanteissa, joissa huomiota on kiinnitettävä erityisesti vanhemman kykyyn huolehtia lapsen tapaamisoikeuksista vastaisuudessa. Yksityisten palveluntuottajien palveluita voidaan käyttää erityisosaamista vaativien selvitysten, kuten vanhempainarviointien, hankkimiseen. Asianosaisen oikeutta saada häntä koskevat tiedot yksityiseltä palveluntuottajalta tulisi selkiyttää.

3.3. Lapsen kuuleminen ja osallistuminen oikeudenkäyntiin

Oikeuskäytännössä on erittäin poikkeuksellista, että lasta kuullaan henkilökohtaisesti häntä koskevassa huoltoriidassa. Laissa ei ole säännöksiä siitä, miten kuulemisen on tapahduttava, joten menettelyt lasta kuultaessa vaihtelevat. Lasta voi kuulla yksin asiaa käsittelevä tuomari tai tuomarit tai paikalla voivat samanaikaisesti olla molempien vanhempien asiamiehet.

Jos lasta joudutaan kuulemaan oikeudessa, on yleensä käsillä tilanne, jossa vanhempien välinen lasta koskeva huoltoriita on kärjistynyt. On yleisesti tiedossa, että näissä tilanteissa lapsi on voinut olla alttiina jommankumman vanhemman tietoiselle tai tiedostamattomalle vaikuttamiselle, mikä on omiaan ohjaamaan lapsen mielipiteen sisältöä. Lapsen aidon mielipiteen selville saaminen vaatii näissä tilanteissa erityistä ammattitaitoa, jota ammattituomareilla ei välttämättä ole. Lapsen kuulemista koskevia menettelymuotoja on tarkennettava.

Lapsensuojelulain 22 §:n mukaan lapselle tulee lastensuojeluasiassa määrätä edunvalvoja käyttämään huoltajan sijasta lapsen puhevaltaa, jos on perusteltu syy olettaa, ettei huoltaja voi puolueettomasti valvoa lapsen etua asiassa, ja jos edunvalvojan määrääminen on tarpeen asian selvittämiseksi tai muutoin lapsen edun turvaamiseksi. Lapsenhuoltolain mukaan lapsi ei ole huoltoriidan asianosainen. Oikeuskäytännössä on katsottu, että lapselle ei tästä syystä myöskään määrätä edunvalvojaa (KKO 2012:95). Lapsen asemaa ja oikeutta tulla kuulluksi on vahvistettava siten, että lapselle voitaisiin vaikeissa huoltoriidoissa määrätä edunvalvoja.

3.4. Toistuvat huoltajuusoikeudenkäynnit

Oikeuskäytännössä toistuvat huolto-oikeudenkäynnit ovat erityisen kohtuuttomia tilanteessa, jossa hakija on oikeutettu julkiseen oikeusapuun asiaan osallisen joutuessa kustantamaan oikeudenkäyntikulunsa itse. Perusteettomia huolto-oikeudenkäyntejä voitaisiin vallitsevankin lainsäädännön perusteella hillitä, mikäli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n säännöstä oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta sovellettaisiin oikeuskäytännössä rohkeammin. Myös oikeusavun rajaamista tilanteissa, joissa hakemus on selvästi perusteeton, tulee harkita.

3.5. Lapsen huoltoa ja huostaanottoa koskevien prosessien päällekkäisyys

Oikeuskäytännössä yleisen tuomioistuimen ja hallintotuomioistuimen välinen toimivaltajako on epäselvä huolimatta lastensuojelulain 46 § 1 momentin säännöksestä ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä (KKO 2011:59). Esillä on ollut tapauksia, joissa yleinen tuomioistuin ei katso olevansa toimivaltainen, vaikka olosuhteista on selvästi todettavissa, että lasten huostaanotto on tarkoitettu kestämään vain siihen saakka, kunnes lapsen huoltoriita on ratkaistu. Tilanne johtaa päällekkäisiin oikeudenkäynteihin, joissa prosessin erilaisesta luonteesta huolimatta on pitkälti kyse samasta asiasta ja joissa joudutaan esittämään sama näyttö. Tuomioistuinten toimivaltasuhteita on selkiytettävä.

4. Lapsen huolto

4.1. Isyyden kumoamisen vaikutus lapsen huoltoon

Säännös siitä, miten isyyden kumoaminen vaikuttaa miehen asemaan lapsen huoltajana, on tarpeen.

4.2. Lapsen huoltoon liittyvien sopimusten vahvistaminen

Sosiaalilautakunnissa vahvistettavien sopimusten alaa voidaan laajentaa siten, että riidattomissa tapauksissa lautakunta voi vahvistaa myös sellaisia sopimuksia, jotka lapsenhuoltolaissa kuuluvat yksinomaan tuomioistuimen toimivaltaan.

4.3. Vanhempien oikeuksien ja velvollisuuksien täsmentäminen

Lapsenhuoltolain mukainen yhteishuolto kuvastaa lainsäätäjän pyrkimystä kannustaa vanhempia vanhemmuuden jakamiseen. Yhteishuollolla tarkoitetaan yleisesti vanhempien välistä yhteistoimintavelvoitetta, mutta käsitteen lähempää sisältöä ei laissa määritellä. Huoltomuodolla on asianosaisille suuri psykologinen merkitys, vaikka sen käytännön vaikutus jää monissa tapauksissa vanhemmille epäselväksi. Koska yhteishuoltoa pidetään lain mukaisena pääsääntönä, on tuomioistuimilla taipumus vahvistaa yhteishuolto sellaisissakin tilanteissa, joissa se ei välttämättä ole lapsen arkihuollon kannalta järkevin ratkaisu. Yhteishuollon käsitteellisenä edellytyksenä on vanhempien välinen yhteistoimintavelvoite. Yhteishuolto voi joissain tapauksissa jäädä vahvistamatta toisen vanhemman sellaisen riitaisen käytöksen perusteella, johon toisen vanhemman on vaikeaa tai mahdotonta vaikuttaa. Yhteishuollon määräämisen edellytyksiä tulee tarkentaa.

Oikeuskäytännössä huoltoriitoja voitaisiin ehkäistä, mikäli vanhemmilla olisi selkeä käsitys siitä, mitä asioita huollon piiriin kuuluu. Oikeuskäytännössä onkin yleistä, että huoltajuus jaetaan siten, että siihen kuuluvat tehtävät jaetaan vanhempien kesken tarkoituksenmukaisella tavalla esim. siten, että lapsen arkihuoltoon tyypillisesti kuuluva päätöksenteko-oikeus on yksin lapsen lähivanhemmalla.

Lapsenhuoltolakiin tulee lisätä säännökset siitä, mitä tehtäviä lapsen huoltajuuteen sisältyy (ns. Norjan malli) ja millä perusteilla huoltajan tehtävät voidaan jakaa vanhempien kesken.

Vanhemmilla on taipumus mieltää huoltajuus ainoastaan oikeutena osallistua lasta koskevaan päätöksentekoon. Vanhempainvastuun käsite korostaisi huoltajuuteen liittyvää vastuuta. Tästä näkökulmasta yhteishuollolle ei olisi edellytyksiä, jos toinen vanhempi ei tosiasiallisesti esim. elämäntilanteensa vuoksi ole kykenevä päätöksentekoon tai jos hän käyttää yhteishuoltajuuteen liittyviä oikeuksia väärin omista motiiveistaan käsin.

4.4. Vanhemmuussopimus

Oikeuskäytännössä ei ole harvinaista, että vanhemmat tekevät ennen avioeroa sopimuksen, jossa sovitaan kaikista avioeron liitännäiskysymyksistä, kuten siitä, miten yhteisten lasten huolto, asuminen ja tapaamisoikeus sekä elatusapu eron jälkeen järjestyvät. Eron tultua vireille vanhemmat säännönmukaisesti myös pyytävät sopimuksen mukaista päätöstä tuomioistuimelta, vaikka sopimukselta tekohetkellä puuttui viranomaisvahvistus. Mikäli sopimus tehtäisiin huomattavan kauan aikaa ennen eroa, tulisi sen lapsen edun mukaisuus joka tapauksessa arvioida uudelleen vanhempien eron ajankohtana.

Eron jälkeisen vanhemmuussuunnitelman käyttöönottoa tulisi harkita etenkin, jos sillä on todettu olevan yhteistä vanhemmuutta tukeva vaikutus.

4.5. Sovittelu ja muu varhaisen vaiheen tuki

Kokemukset asiantuntija-avusteisesta tuomioistuinsovittelusta lapsiasioissa ovat myönteisiä. Menettely on kuitenkin vapaaehtoista. On harkittava, olisiko sovittelumenettely määrättävä pääsäännöksi, josta voidaan poiketa vain erityisten vastasyiden, kuten vanhemman vaikean päihdeongelman tai lähisuhdeväkivallan tilanteissa.

Helsingissä, helmikuun 15. päivänä 2016

SUOMEN ASIANAJAJALIITTO

Risto Sipilä

Suomen Asianajajaliiton puheenjohtaja, asianajaja

 

LAATIJA

Asianajaja Auni Särkkä, Asianajotoimisto Auni Särkkä, Helsinki

Suomen Asianajajaliiton lausunnot valmistellaan oikeudellisissa asiantuntijaryhmissä, joiden toiminnassa on mukana noin 120 asianajajaa. Tämä lausunto on valmisteltu perhe- ja perintöoikeuden asiantuntijaryhmässä.