Suomen Kuvalehti: Saako raiskattu oikeutta? ”Joskus saa, joskus ei” – jopa kolmannes raiskauksista jää syyttämättä

Poliisin tietoon tulleiden raiskaustapausten määrä on kasvanut 2000-luvulla merkittävästi.Raiskauksesta nostetut syytteet ja tuomiot puolestaan ovat tilastojen mukaan vähäiset, jos niitä vertaa poliisin tietoon tulleisiin tapauksiin

Esimerkiksi vuonna 2010 poliisi ilmoitti syyttäjälle yhteensä 528 tekoa, joissa rikosnimike oli raiskaus, törkeä raiskaus tai pakottaminen sukupuoliyhteyteen.

Näistä jutuista syyttäjä jätti 131 tapausta syyttämättä – siis joka neljännen. Lähes jokaisessa tapauksessa (116 tapausta) syyttäjä tuli tulokseen, ettei syytteen nostamiseen vaadittava näyttö riitä.

Suomen Kuvalehden toinen esimerkki on vuodelta 2013. Tuolloin poliisi ilmoitti syyttäjälle 737 tapausta: rikosnimikkeet ovat samat kuin vuoden 2010 esimerkissä.

Syyttäjä jätti syyttämättä 241 tapausta, eli joka kolmas raiskausjuttu ei edennyt oikeuteen. Syy oli jälleen sama: 229 jutussa näyttö ei riittänyt.

Pitkällä aikavälillä raiskaussyytteiden määrä on kuitenkin noussut.

Vuonna 1998 poliisin tietoon tuli 463 raiskausta tai raiskauksen yritystä. Syytteitä nostettiin vain 44, eli joka kymmenessä tapauksessa.

Seksuaalirikoslakia uudistettiin vuonna 1999, minkä jälkeen syytteiden määrät ovat kasvaneet vuosittain, toisaalta taas syytteiden hylkäysprosentit näyttävät kasvaneen: ennen lakiuudistusta hylkäysprosentti oli noin kuusi prosenttia. Nyt se on 20–30 prosenttia, vuodesta riippuen.

Valtionsyyttäjä Anu Mantila vahvistaa Suomen Kuvalehden laskelmat. Mantilan mukaan syyttämättäjättämisprosentin nousu johtuu siitä, että syyttäjät ovat ryhtyneet arvioimaan näytön riittävyyttä eri tavoin. Nykyään myös epävarmat tapaukset menevät poliisilta syyttäjälle ”helpommin”.

Valtionsyyttäjän mielestä syyttäjän syytekynnys ei kuitenkaan ole laskenut.

”Toinen selitys voi olla se, että käräjäoikeuden näytön arviointilinja on muuttunut. Koska kyse on aina yksittäistapauksista, päätelmät mahdollisista linjanmuutoksista ovat kuitenkin epävarmoja”, Mantila sanoo.

Raiskausjuttujen hylkäämisprosentin nousu ei Mantilan mielestä ole välttämättä huono asia. ”Selvittämisintressi saattaa vaatia, että syyte nostetaan ja asia selvitetään käräjillä”, hän kuvailee tapausten etenemistä ja niiden päättymistä.

Seksuaalirikoksiin erikoistunut kihlakunnansyyttäjä Leena Salovartio korostaa, että raiskaustapauksien selvittämiseen pitää olla koulutettuja henkilöitä poliisissa, syyttäjälaitoksessa ja tuomioistuimissa.

”Se on erittäin tärkeää, että osaamista näissä hankalissa rikoksissa olisi enemmän. Jos silloin tällöin tekee tämänkaltaisia juttuja, niin ei niihin tule sellaista rutiinia.”

Poliisille, syyttäjälle ja oikeudelle raiskauksen näyttö yleensä riittää, jos tapauksella on silminnäkijöitä, epäilystä on saatu dna- tai spermatodiste.

Näytön puuttumisen syynä on usein se, ettei teolla ole silminnäkijöitä eikä uhrissa ole ulkoisia vammoja, kuten mustelmia tai ruhjeita. Uhrin asemaa voi pitää vaikeana, etenkin jos tapahtumista on vierähtänyt vuosia.

”Teosta ei välttämättä jää mitään jälkiä. Ihminen omalla ruumiinpainollaan pystyy tekemään teon jättämättä jälkiä”, Salovartio sanoo.

Oikeuteen asti päätyneistä raiskauksista iso osa jää ilman rangaistusta.

Esimerkiksi vuonna 2010 käräjä- ja hovioikeuksissa tuomittiin raiskauksesta, törkeästä raiskauksesta, sukupuoliyhteyteen pakottamisesta tai näiden yrityksistä yhteensä 94 tekijää. Heistä ehdottoman vankeustuomion sai 47 syytettyä ja 47 tuomittiin ehdolliseen vankeuteen tai yhdyskuntapalveluun.

Jos tätä lukua vertaa syyttäjältä oikeuteen edenneisiin tapauksiin vuonna 2010, rankaisematta jäi 303 tapausta, eli rangaistuksen sai joka neljäs tapaus. Vuoden 2013 tapauksissa rangaistuksen sai reilu kolmannes syytetyistä.

Tulkinta ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä yksi tekijä on voinut saada useamman syytteen tai joinakin vuosina juttuja on siirtynyt seuraaville vuosille enemmän.

Päähuomio on kuitenkin se, että seksuaalirikoksista ilmoitetaan poliisille nykyään yhä enemmän, vaikka kyse on edelleen piilorikollisuudesta: uhri jättää arvioiden mukaan usein teon ilmoittamatta poliisille esimerkiksi häpeän vuoksi.

Tutkimusten mukaan uhri ja tekijä ovat noin puolessa tapauksissa humalassa ja he myös usein tuntevat toisensa. Parisuhteissa myös raiskataan, eikä monessakaan tapauksessa uhri myönnä itselleen sitä, että oma puoliso on raiskaaja.

Lisätietoa