Pauline Koskelon puhe Itä-Suomen hovioikeuden 175-vuotisjuhlapäivän seminaarissa
9.10.2014 | OikeusuutisetKKO antaa laadukkaampaa suojaa kuin mitä ihmisoikeussopimus vähintään edellyttää. Tuomioistuimet joutuvat ratkomaan asioita, joista lainsäätäjä ei ole kyennyt säätämään.
“Esimerkiksi ne bis in idem -problematiikan yhteydessä on meillä
hiljattain jouduttu arvioimaan myös ihmisoikeussopimuksesta ja
perustuslaista johtuvien vaatimusten keskinäistä suhdetta yhdessä
konkreettisessa aihepiirissä. Vuoden 2010 ratkaisuissa Korkein oikeus
joutui EIT:n ratkaisujen johdosta ensi kertaa pohtimaan sekä idem
-kriteerin soveltamista että bis -kriteerin tulkintaa hallinnollisten ja
rikosoikeudellisten seuraamusten kesken. Jo silloin KKO piti
ongelmallisena EIS 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan sanamuodon mukaista
sisältöä, jonka mukaan ne bis in idem -kielto kytkeytyy
seuraamusratkaisun lopullisuuteen. Silloin todettiin muun muassa, että
kansalaisten aseman ja seuraamusjärjestelmän johdonmukaisuuden kannalta
ei ole ongelmatonta, että mahdollisuus joutua syytteeseen riippuisi
siitä, onko veronkorotuspäätös – josta silloin oli kysymys – lopullinen.
Asiaan palattiin vuoden 2013 vahvennetun jaoston ratkaisussa, jolloin
oli pohdittavana, oliko bis -kriteerin tulkintaa syytä muuttaa etenkin
sen valossa, mitä perustuslakivaliokunta oli asiasta lausunut eräässä
vuonna 2012 antamassaan lausunnossa. Kysymys oli siitä, oliko ne bis in
idem -kiellon alaa laajennettava koskemaan rinnakkain vireillä olevia
seuraamusmenettelyjä, ja jos niin millä tavalla. Vahvennetun jaoston
ratkaisussa KKO:n enemmistö katsoi, että bis -kriteerin tulkintaa oli
syytä laajentaa aiemmasta. Samalla kuitenkin päädyttiin siihen, ettei
tällöin silloin voitu rakentaa EIS:n sanamuodosta ilmenevän
lopullisuuskriteerin varaan, vaan että PL 21 §:n kannalta oli
omaksuttava laajempi tulkinta, jossa ne bis in idem -kielto kytkettiin
aikaisempaan ajankohtaan eli siihen, kun seuraamusta koskevaa
päätösvaltaa on ensi vaiheessa käytetty. Sittemmin EIT on tämän vuoden
alkupuoliskolla antanut ratkaisuja, joissa pitäydytään artiklan
sanamuodon pohjalta siinä, että ratkaiseva merkitys lisäpöytäkirjan
tulkinnassa annetaan lopullisuuskriteerille. Vastaavalla tavalla on
tulkittu unionin perusoikeuskirjan 50 artiklaa EU-tuomioistuimen
ratkaisussa Åkerberg-Fransson helmikuulta 2013.
Tämä on valaiseva
esimerkki siitä, että aina ei todellakaan ole perusteltua pitäytyä vain
siinä suojatasossa, jota ihmisoikeussopimuksen katsotaan edellyttävän.
Kuten KKO:n ratkaisun perusteluista ilmenee, KKO (enemmistö) katsoi,
että suomalaisessa järjestelmässä, jossa samasta teosta johtuvat
hallinnolliset ja rikosoikeudelliset seuraamusmenettelyt ovat toisiinsa
nähden aivan erillisiä ja kulkevat alusta loppuun eri instansseissa, ei
voitu hyväksyä sellaista tulkintaa, jonka mukaan ratkaisevaksi
muodostuisi, kumpi menettely ensin saavuttaa loppupisteensä.
Kilpajuoksujärjestelmä johtaisi siihen, että samanlaisista teoista voisi
koitua olennaisesti erilainen seuraamus riippuen siitä, kumpi prosessi
sattuu ensin tulemaan maaliviivalle. KKO:n kannan mukaan
rangaistuksellisessa sanktioasiassa eivät lopputulokset voi ratketa niin
sattumanvaraisin perustein.”
* * *
“Tässä ilmenevä konvention “kansallistaminen” on merkille pantava
asia. Kysymys on muusta kuin ihmisoikeussopimuksen sisällyttämisestä
osaksi kansallista oikeusjärjestystä. Sen ovat useimmat sopimusvaltiot
tehneet, muun muassa kaikki pohjoismaat, joskaan eivät aina samalla
tavalla. Esimerkiksi Norjassa ihmisoikeussopimukselle on kansallisessa
normihierarkiassa annettu nimenomainen etusija tavalliseen lakiin
nähden. Myös Ruotsissa on hallitusmuotoon otettu nimenomainen kielto
omaksua laissa ihmisoikeussopimuksen kanssa ristiriidassa olevia
normeja.
Sopimuksen inkorporointi osaksi kansallista lainsäädäntöä on meillä ja muualla tapahtunut parlamentin päätöksellä.
Sopimuksen
“kansallistaminen” nyt puheena olevassa merkityksessä on sitä vastoin
tuomioistuimen linjaus, jonka ytimenä on siis se, että lainkäyttäjä ei
tyydy vain noudattamaan ja soveltamaan sopimusta sellaisena kuin sitä
tulkitaan ylikansallisella tasolla, vaan ottaa sopimuksen “omiin
käsiinsä”, valtakirjaksi omille tulkinnoille. Tällaisella linjauksella
on kansallisella tasolla vaikutuksensa myös valtioelinten keskinäisen
vallankäytön kannalta. Asia on merkittävä sekä periaatteellisesti että
myös käytännön tasolla. Tämä on syytä tiedostaa: tuomioistuinlaitos
varaa itselleen entistä enemmän valtaa tehdä omia, oikeutta luovia
linjauksia yleisluontoisten ja horisontaalisten metanormien pohjalta.
Kehitys
herättää keskustelua. Jotkut ovat siitä innoissaan, toiset
varauksellisempia ja kriittisempiä. Eniten innoissaan ovat epäilemättä
ne, jotka odottavat, että heidän toivomiaan oikeudellisia muutoksia
syntyy helpommin tuomioistuinten kautta kuin poliittisen järjestelmän
kautta. Eräs toimija onkin tervehtinyt asiaa julistamalla, että “HD har
gett en ny arbetsordning för domstolarna”.
***
“Perimmäinen kysymys onkin poliittisen järjestelmän toimintakyky, tai
siinä ilmenevät vajeet. Mitä seuraa, jos tai kun poliittiset
päätösprosessit eivät tuota sitä norminantoa, joka niille kuuluisi?
Tuomioistuimet
voivat joissakin kohdin tai joiltakin osin joutua, ja myös kyetä,
tilapäisesti paikkaamaan normijärjestelmän aukkoja ja puutteita.
Tuomioistuimet eivät kuitenkaan voi korvata lainsäätäjää. Niiden ei
myöskään ole hyvä ajautua rooliin, joka ei niille kuulu ja jota ne eivät
lopulta pysty asianmukaisesti hoitamaan.
Poliittisen järjestelmän
toimintakyvyssä tai -halussa ilmenevien epäkohtien tulisi
demokraattisessa yhteiskunnassa korjautua ensisijaisesti poliittisen
järjestelmän kautta. Tuomioistuimista ei pitäisi tulla sijaistoimijoita
kysymyksissä, joita poliittiset valtioelimet syystä tai toisesta
väistelevät. Kansalaisten kannalta asianmukaisesti toimivassa
oikeusvaltiossa sekä demokraattisten prosessien että oikeuden prosessien
tulisi kyetä täyttämään omat tehtävänsä ja vastuunsa.”