KHO eri linjalla KKO:n kanssa ne bis in idem -asiassa
5.10.2014 | OikeusuutisetKHO:2014:145 Henkilökohtaisen tulon verotus – Jälkiverotus – Veronkorotus – Kaksi rangaistusta – Ne bis in idem -periaate
A:lle on määrätty jälkiverotusten yhteydessä veronkorotukset ennen erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- ja tullinkorotuksesta annetun lain (781/2013) voimaantuloa. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla A:lle jälkiverotusten yhteydessä määrätyt veronkorotukset poistettiin, kun veronkorotukset oli määrätty samasta teosta, josta hänet oli hovioikeuden lainvoimaiseksi tulleella päätöksellä tuomittu rangaistukseen. Verovuodet 2002–2004.
“Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2013:59, KKO 2013:78 ja KKO 2013:92 edellä selostetulla tavalla muuttanut aiempaa kantaansa ja katsonut, että jälkimmäisenä käynnistettävän veropetossyytteen tutkimiselle oli este jo aikaisemmin käynnistetyn veronkorotusprosessin johdosta. Lähtökohtaisesti korkeimman hallinto-oikeuden olisi perusteltua tulkita ratkaistavaa oikeuskysymystä samalla tavoin. Tätä voidaan perustella sillä, että kummankaan tuomioistuimen omaksumasta tulkinnasta ei seuraa oikeusjärjestyksessä kokonaisuudessaan johdonmukaista lopputulosta, jos tuomioistuinlinjoilla päädytään erilaiseen tulkintaan. Joissakin tapauksissa kaksi rinnakkaista seuraamusta voi jäädä voimaan, vaikka tämä ei ole kummankaan tuomioistuimen tulkintatavan tarkoitus. Kun kaksi prosessia on päättynyt lopulliseen ratkaisuun, voidaan päätyä erilaiseen arviointiin siitä, kumpi prosessi olisi tullut keskeyttää. Voidaan myös pitää periaatteellisesti epätyydyttävänä, jos ylimmät tuomioistuimet, joille lainsäätäjä on edellä selostetulla tavalla tietoisesti jättänyt kysymyksen ratkaisemisen, tulkitsevat ihmisoikeussopimusta ja Suomen perustuslakia keskenään eri tavoin.
Korkein oikeus on ratkaisun KKO 2013:59 perusteluissa tarkastellessaan ratkaisuvaihtoehtoja arvioinut, että estevaikutuksen kytkeminen ratkaisun lopullisuuteen vastaisi ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen sanamuotoa, mutta todennut, että tähän tulkintavaihtoehtoon liittyy vakavana pidettäviä ongelmia. Estevaikutus määräytyisi tällöin sen mukaan, kummassa samaan aikaan vireillä olevista menettelyistä ensin päädytään lopulliseen ratkaisuun. Ne bis in idem -kielto johtaisi tällöin sellaiseen sattumanvaraisuuteen, jota on vaikea pitää yhdenvertaisuuden kannalta hyväksyttävänä. Korkein oikeus on muun muassa tähän viitaten katsonut, että edellä selostetut perustuslakivaliokunnan kannanotot ja ihmisoikeussopimuksen kysymyksessä olevaan artiklaan sisältyvä vaatimus kahdenkertaisen oikeudenkäynnin estämiseksi puoltavat sitä, että perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta perustelluinta on tulkita ne bis in idem -kieltoa siten, että jo toisen seuraamusmenettelyn vireilläololle annettaisiin lis pendens -vaikutus uudessa menettelyssä. Tätä tulkintaa tukee myös se, että rikosasian vireilläolo estää samaa asiaa koskevan uuden syytteen nostamisen (päätöksen kappale 51).
Korkeimman oikeuden kanta poikkeaa siten siitä rajatummasta ne bis in idem -kiellon soveltamisesta, jonka tulkintatavan ihmisoikeustuomioistuin on myöhemmin 20.5.2014 antamissaan ratkaisuissa omaksunut. Korkeimman oikeuden tulkinta antaa lähtökohtaisesti syytetylle laajempaa suojaa kuin mitä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut 20.5.2014 edellyttävät, koska sen mukaan jälkimmäisenä alkavalle prosessille ei lainkaan ole edellytyksiä, kun taas ihmisoikeustuomioistuimen kanta edellyttää vain jälkimmäisenä jatkuvan prosessin keskeyttämistä.
Tämä viimeksi mainittu rajatumpi vaihtoehto ei ole ne bis in idem -säännön huomioon ottavana seuraamusten määräämismenettelynä luonteva, koska ei sinänsä ole perusteltua käynnistää kahta menettelyä, joista toinen kuitenkin sitten keskeytetään. Kahden menettelyn vireilläoloon ja toisen keskeyttämiseen liittyy ratkaisun KKO 2013:59 perusteluissa mainittua sattumanvaraisuutta, jos osapuolet eivät vaikuta aktiivisesti toisen menettelyn keskeyttämiseksi. Toisaalta osapuolten vaikutusmahdollisuudetkin ovat sattumanvaraiset. Syyttäjällä on mahdollisuus luopua syytteestä tai veronkorotuksen määränneellä Verohallinnolla on mahdollisuus poistaa veronoikaisulle säädettyjen aikarajojen puitteissa veronkorotus. Syytetyllä ja verovelvollisella on taas mahdollisuus keskeyttää prosessi vasta kun se on edennyt muutoksenhakuasteeseen. Osapuolet voivat pyrkiä näillä toimilla haluttuun itselle edullisempaan lopputulokseen.
Tässä asiassa ei – kuten ei myöskään ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa 20.5.2014 – kuitenkaan ole kysymys siitä, mikä tulkintatapa ja menettely edellä mainituista kolmesta vaihtoehdosta parhaiten toimivalla tavalla ottaisi huomioon ne bis in idem -säännön Suomen oikeusjärjestyksessä tulevaisuudessa. Ratkaistavana on nyt kysymys siitä, missä määrin tuomioistuimen on ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan nojalla poikettava voimassa olevista veronkorotuksen määräämistä koskevista lain säännöksistä katsomalla veronkorotusprosessi kielletyksi, kun veronkorotus on määrätty ennen 1.12.2013. Tuomioistuimen on päädyttävä ihmisoikeusvelvoitteiden mukaiseen lopputulokseen, mutta se ei toisaalta voi poiketa voimassa olevasta laista tavalla, jolle ihmisoikeusvelvoitteista ei saa tukea. Voidaan pitää ongelmallisena, jos tuomioistuin estäisi laissa säädetyn talousrikossanktioiden määräämismenettelyn ihmisoikeuksien turvaamisen nimissä menemällä pitemmälle kuin ihmisoikeussopimus edellyttää. Edellä selostetulla tavalla ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö ei edellytä lis pendens -vaikutukseen perustuvaa ratkaisua.
Ratkaisun KKO 2013:59 mukainen tulkinta, jonka mukaan jälkimmäisenä käynnistettävälle prosessille ei ole edellytyksiä, ja vastaavasti ensiksi käynnistynyt prosessi voi jatkua, on ongelmallinen tilanteessa, jossa jälkimmäisenä käynnistynyt prosessi myös päättyy ensin. Niinpä tässä asiassa ensimmäisenä käynnistettyä veronkorotusprosessia ei olisi ratkaisussa KKO 2013:59 omaksutun tulkinnan mukaan lopetettava. Voidaan ajatella, että ratkaisun oikeusohjeesta huolimatta ensimmäisenä alkanut, mutta jälkimmäisenä jatkuva prosessi olisi joka tapauksessa keskeytettävä, jos jälkimmäisenä käynnistynyt prosessi on jo ehtinyt päättyä. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut ratkaisussa KKO 2013:92, että veronkorotuksen tultua lopulliseksi ensin alkanutta rikosprosessia ei keskeytetä. Koska veronkorotusprosessi on useimmiten alkanut ennen rikosprosessia, tulkinnan mukaan rikosprosessi yleensä väistyisi.
Korkeimman oikeuden ratkaisut ovat perusteluiden mukaan perustuneet eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkintaan ihmisoikeussopimuksen sisällöstä ja Suomen perustuslain 21 §:n 2 momentista. Perustuslakivaliokunta ei toisaalta ole esittänyt lain voimaantulosäännökseen taannehtivia tilanteita koskevia muutoksia. Valtiovarainvaliokunta on myös todennut, että perustuslakivaliokunnan kanta olisi sallinut aikaisemman käytännön. Ehdotetusta laista ja sen eduskuntakäsittelyssä lausutusta on pikemminkin pääteltävissä, että eduskunta on pitänyt tärkeänä, ettei rikossyytteiltä ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön vuoksi vältytä, minkä vuoksi lakiesityksessä on painotettu sitä, että syytetapauksissa veronkorotusmenettely väistyy. Edellä selostetusta lainvalmisteluaineistosta, erityisesti perustuslakivaliokunnan selostetusta lausunnosta, ei kokonaisuutenaan arvioiden ilmene, että ratkaisut kysymyksessä olevassa taannehtivassa tulkintatilanteessa olisi tehtävä Suomen perustuslain 21 §:n 2 momentin nojalla nimenomaan lis pendens-vaikutuksen perusteella.
Korkein hallinto-oikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että tämä asia on ratkaistava ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista 20.5.2014 ilmenevän kannanoton mukaisesti, vaikkakin tämä tulkinta poikkeaa siitä, mikä on omaksuttu ratkaisuissa KKO 2013:59 ja 2013:92. Korkein hallinto-oikeus toteaa vielä, ettei ne bis in idem -säännön soveltamiseen vaikuta veronkorotuksen määrä, joka tässä tapauksessa on 400 euroa verovuodelta 2004, kun otetaan huomioon, että ratkaisussa Glantz v. Suomi veronkorotus on ollut alimmillaan 84,09 euroa.”